New Jerusalem
   Koti      ÄLYKKYYDEN KEHITTÄMINEN      2. LUKU: SWEDENBORG MEEDIONA
Emanuel Swedenborg  1688-1772
 

"Ja pyhän kaupungin --minä
näin laskeutuvan alas taivaasta..."
 
 
Auringolla vaatetettu vaimo (Ilm.12:1)
 
 
 
 
 
 
 

Yhdistyksemme tarvitsee
julkaisutoimintaansa varten
taloudellista tukea. Avustukseen
liittyvissä asioissa, ystävällisesti
pyydetään ottamaan  yhteytt
sähköpostiosoitteeseen:

 

2. LUKU

 

SWEDENBORG MEEDIONA

 

”Olenko keskustellut apostolien kanssa? Vastaus: Olen pu­hunut Paavalin kanssa kokonaisen vuoden, myös siitä mitä hän kirjoitti Roomalais­kirjeessä 3: 28. Kolme kertaa olen puhunut Johanneksen kanssa, kerran Mooseksen kanssa ja satoja ker­toja Lutherin kanssa, joka tunnusti omaksuneensa yksin uskosta ‑dogmin ainoastaan, jotta olisi jokin ero kato­lisiin nähden, vaikka eräs enkeli oli häntä tästä varoitta­nut. Mutta enkelien kanssa olen keskustellut päivit­täin jo 22 vuotta, ja niin teen jatkuvasti, sillä hei­hin Herra on minut yhdistänyt.”

 

          Swedenborgin kirje Friedrich Oetingerille 11. marras­kuuta 1766

          Jos Swedenborg olisi halunnut tulla kuuluisaksi ja rikkaaksi mee­diona, se olisi ollut hänelle helppoa. Historia ei tunne toista ihmistä, joka olisi ollut yhteydessä niin moneen kuol­leeseen henkilöön kuin Sweden­borg. Tästä huolimatta Swe­den­borg ei tehnyt asiasta suurta numeroa. Hänen kir­jallinen työnsä oli se, mihin hän halusi ihmisten kiinnittävän huomio­ta. Seurustelua vainajien kanssa hän piti vain merkki­nä siitä, että Herra oli antanut hänelle lähetystoi­men selvittää ihmisille henkisen maa­ilman salaisuuk­sia. Monet hänen aika­laisistaan sekä jälkipolvet ovat kui­tenkin olleet kiin­nos­tuneempia hä­nestä mee­diona kuin kirjailijana.

 

          Tapauksista, joissa Swedenborg oli tuonut tietoa kuol­leilta ihmi­siltä, on lukuisia aikalaisten kertomuk­sia. Näiden kertomusten luotet­tavuutta on vaikea jälkeenpäin tarkistaa, mutta siitä huolimatta niillä on tiettyä mielenkiintoa nykyajan ihmiselle. Etenkin Swedenborgin seurus­telu Martti Lutherin kanssa lienee kiinnostavaa suomalaisista, joista val­taosa kuu­luu evankelis‑luterilaiseen kirkkoon. Tämän luvun puit­teissa en voi käsitellä kuin muutaman tapauksen, mutta kiinnostuneet löytävät kyllä aineistoa Sweden­borgin elämä­kerroista. Itse asiassa Swedenborg tuli tunnetuksi meediona ja selvänäkijänä varsin myöhään. Sitä ennen hän oli toista­kym­mentä vuotta päivittäin keskustellut vainajien kanssa, mutta hän oli salannut sen maailmalta.

 

          Tiettävästi ensimmäinen kerta, kun Swedenborgin har­vinaiset ky­vyt paljastuivat, oli Tukholman palo 19. heinäkuuta 1759. Tapauksesta on esitetty lukuisia versioita, mutta pää­piirteissään se lienee ollut seu­raa­vankaltainen.

          Swedenborg oli juuri saapunut Englannista Göte­borgiin, kun kaup­pias William Castel kutsui hänet päivälliselle ko­tiinsa viidentoista muun vieraan lisäk­si. Noin kello kuuden aikoihin illalla Swedenborg pistäytyi ulkona ja palasi takaisin kalpeana ja hätään­tyneenä. Hän kertoi seurueen jäsenille, että vaaralli­nen tulipalo oli juuri syttynyt Tukholmassa. Tuli­palo levisi hirvittävällä nopeudella. Swedenborg oli hyvin levoton ja pis­täytyi ulkona monta kertaa. Hän mainit­si erään ystävänsä nimen, jonka talon hän sanoi olevan jo tuhkana, ja lisäsi, että hänen omakin talon­sa oli jo vaarassa. Kahdeksan maissa hän huudahti: Jumalan kiitos! Tuli on saatu sammutetuksi kolmen talon päässä minun talostani!

 

          Uutinen sai aikaan suuren hälyn Göteborgissa. Vielä sa­mana iltana Swedenborgin kertomuksen kuuli myös kau­pungin kuvernööri, joka kut­sui Swedenborgin luokseen kerto­maan tapauksesta. Swedenborg antoi hänelle yksityiskohtaisen selonteon palosta, miten se oli alkanut ja loppu­nut, mitä taloja oli tuhoutunut ja kuinka kauan palo oli kestänyt. Uutinen levisi koko kaupunkiin, ja monet olivat huolissaan omasta tai ys­täviensä omaisuudesta. Parin päivän päästä kuninkaallinen kuriiri toi viestin Tuk­holman palosta, eikä hänen kerto­muksensa poikennut juuri lainkaan Swedenborgin esittämästä. Palo oli saatu sammutetuk­si juuri kello kah­dek­salta kolmen talon päähän Sweden­borgin talosta.

 

          Filosofi Immanuel Kant kiinnostui edellä esitetys­tä tapauk­sesta ja järjesti oman tutkimuksensa asiassa. Kant päätyi pitämään tapausta au­tenttisena. Toinen tapaus, jonka tosi­pohjaisuudesta myös Kant tuli va­kuut­tuneeksi, on kertomus ns. Martevillen kuitista. Tukholmassa toimi­neen Hollannin lähettilään kreivi de Martevillen leski pyysi miehensä kuo­leman jälkeen Swedenborgia luokseen ja valitti hänelle, että eräs kultaseppä vaatii maksua hopeisesta pöytäkalustosta, jonka hänen mies­vainajansa oli jo maksanut, mutta hän ei ollut löytänyt kuittia maksu­suorituksesta. Rouva tiesi Swedenborgin pystyvän seurustelemaan vaina­jien kanssa, joten hän pyysi Swedenborgia otta­maan yhteyden hänen miesvainajaansa, jotta hän saisi tietää, missä kuitti olisi. Swedenborg suostui mielihyvin täyttämään lesken pyynnön. Kolmen päi­vän ku­luttua Swedenborg tuli jälleen lesken kotiin, missä tapasi hänet kahvipöydässä naistuttaviensa seurassa. Tyynellä tavallaan Swedenborg ilmoitti kes­kustelleensa vainajan kanssa. Vainaja oli kertonut maksaneensa laskun seitsemän kuukautta ennen kuo­lemaansa ja kuitin siitä löytyvän ylä­kerrassa olevan kaapin laatikosta. Rouva vastasi, että kaappi oli tarkoin tutkittu, mutta kuittia ei ollut löytynyt. Silloin Swedenborg sanoi, että vaina­jan mukaan ensin oli vedettävä ulos vasen laatikko, jolloin näkyy lista, joka on irrotettava. Tällöin paljastuu salainen laa­tikko, jossa on vai­najan diplomaattinen kirjeenvaih­to ja sen joukossa myös kaivattu kuitti. Tämän jälkeen koko seurue meni yläkertaan, josta löytyi juuri Swedenborgin kertoman mukaisesti salainen laatikko kuitteineen.

 

          Kolmas yleisesti tunnettu ja myös Kantin totena pitämä tapaus on Ruotsin kuningattaren Loviisa Ulriikan ja hänen veli­vainajansa salai­suuden selville saaminen. Tapaus oli seu­raa­vankaltainen:

          Swedenborg oli kerran hovivastaanotolla kuninga­tar Loviisa Ulrii­kan luona, jolloin kuningatar kysyi Sweden­borgilta, oliko tämä tavannut hänen kuollutta veljeänsä toi­sessa maailmassa. Swedenborg vastasi kiel­tävästi. Kuningatar pyysi silloin Swedenborgilta, että jos hän tapaisi hä­nen vel­jensä, hän kertoisi tälle terveisiä. Swedenborg lupasi suorittaa tehtävän. Seuraavalla hovivastaanotolla Swedenborg tapasi ku­ningattaren ja ilmoitti, että hän oli tavannut kuningattaren veljen henkimaailmassa ja että veli pyytää anteeksi ku­ningattarelta, ettei hän ollut vastannut ku­ningattaren vii­mei­seen kirjeeseen. Tämän kuultuaan kuningatar oli vähällä pyör­tyä. Toinnuttu­aan hämmästyksestään kuningatar ilmoitti kai­kille läsnäolijoille ‑ joukossa myös ulkomaisia diplomaatte­ja ‑ että Swedenborg oli tuonut hänelle hänen velivai­najaltaan julki heidän sa­laisuutensa, jonka vain Juma­la heidän lisäkseen tiesi. Kuningatar ei ollut mainin­nut kenellekään kirjeen­vaih­dostaan veljensä (Preussin kruunun­prinssi August Vil­helm) kanssa, koska hän ei ollut halunnut kenenkään tietävän, että hän oli sodan aikana kirjeenvaihdossa vihollismaan edus­tajien kanssa.

 

          Samanlaisia tapauksia oli useita, mutta Sweden­borg ei pitänyt niitä erikoisen tärkeinä. Hänen mie­lestään ihmeillä ja seurustelulla vainajien kanssa on henkisissä asioissa haital­linen vaikutus, sillä ne pyrkivät vai­kuttamaan niin, että ih­minen nojaa sokeaan uskoon, vaikka ihmisen pitäisi henki­sessä vapaudessa ja järkevyydessä vakuuttautua henkisistä totuuksista. Eiväthän Mooseksen ihmeteot Egyptissä vakuut­taneet faa­raota, eivätkä edes Jeesuksen ihme­työt saaneet juutalaisia vakuuttuneiksi. Swedenborgin itsensä laita oli toisin, sillä hänen tuli kirjoittaa henkisen maailman asioista, ja siksi hänen piti saada kokemusperäistä tietoa henkisen maa­ilman ilmiöistä.

Teoksessaan Invitatio ad Novam Eccle­siam (Kutsu Uuteen Kirkkoon) Sweden­borg kirjoittaa:

 

”Herran persoo­nallinen ilmestyminen minulle sekä mi­nun johdattaminen henkiseen maail­maan näön, kuulon ja puheen suhteen, ylittää kaikki ihmeet. Emme voi lukea koko historiastamme, että tällainen yhdessäolo enkelien ja henkien kanssa olisi suotu kenellekään maailman luomisesta lähtien. Minä olen seurustellut en­kelien kanssa päivittäin, aivan kuten ihmisten kanssa maailmassa, nyt jo 27 vuotta. Todistuksia tästä seu­rustelusta ovat taivasta ja helvettiä koskevat kirjani sekä muistiinpanoni (Memo­rabilia) viimeisessä teoksessani Vera Christiana Reli­gio. Lisäksi on lukuisia muita sekä tunnettuja että tuntemattomia todistuksia sekä vielä kir­joi­tukseni Lutherista, Melanchtonista ja Calvinista.”

 

Erittäin usein Swedenborg seurusteli Luther‑vaina­jan kanssa. Kos­ka monien nykyajan luterilaisten kannalta on mielen­kiintoista tietää, mitä tämä kuului­sa uskonpuhdistaja ajatteli kuolemansa jälkeen ja minkälainen hänen olonsa oli toisella puolella, liitän tähän suoran lainauksen Swe­denborgin teok­sesta Vera Christiana Religio (n. 796):

 

”LUTHER. Siitä asti kun hän saapui henkimaail­maan, hän oli erit­täin innokas dogmiensa levittäjä ja puo­lustaja, ja hänen intonsa kas­voi sitä mukaa kuin hen­kimaailmaan tuli lisää niitä jotka suo­sivat häntä. Hänelle annettiin samanlainen talo kuin hänel­lä oli ollut maal­lisen elämänsä aikana Eislebenissä, ja talon keskellä olevaan aulaan hän asetti eräänlai­sen valtaistuimen, johon hän itse istuutui. Ne, jotka halusivat tulla kuun­telemaan häntä, pääsivät sisään aina avoinna olevan oven kautta, ja hän järjesti heidät ryhmiin. Lähimmäksi itseään hän asetti ne, jotka eniten suosivat hänen mieli­piteitään, ja kauim­maksi ne, jotka suosivat häntä vä­hiten. Sen jälkeen hän puhui jatkuvasti, mutta salli ajoittain teh­tävän kysymyksiä, niin että kun hän oli lopettanut puheen­sa jos­takin kohdasta, saattoi hän aloittaa puheensa uudelleen toisesta näkökulmasta.

          Varmistaen tällä tavoin itselleen yleisen suosion hän hankki ylipuhumisen taidon, mikä on henkimaail­massa niin tehokasta, ettei kukaan voi sitä vastustaa tai sanoa toista mitä on esitetty. Mutta kun tämä taito on luon­teeltaan lumoamista, jota muinaiset ihmiset harras­tivat, häntä kiellettiin ankarasti tällai­sesta, ja tämän jälkeen hän opetti, niin kuin oli tehnyt aikaisemminkin, muis­tistaan ja omasta ymmär­ryksestään. Tällainen yli­pu­hu­minen kumpuaa ni­mit­­täin ihmisen itserakkaudesta ja hyökkää ennen pitkää ei ai­noas­taan vastustamaansa asiaa, vaan myös asian esittäjää vastaan.

          Tällainen oli Lutherin tila ns. Viimeisen Tuomion aikoihin asti, mikä tuomio tapahtui henkimaailmassa vuonna 1757. Vuosi tämän jälkeen hänet siirrettiin toiseen taloon, ja hän joutui samalla toisenlaiseen tilaan. Kuultuaan minun seurustelevan niiden kanssa, jotka ovat henkisessä maailmassa, samanaikaisesti kuin olen itse luonnollisessa maailmassa, hän tuli monien muiden kanssa ta­paamaan minua. Esitettyään muutamia kysy­myksiä ja saatuaan vastaukseni hän huomasi, että nyt oli vanhan kirkon loppu ja uuden alku, mistä Daniel ja Herra itsekin evankeliumeissaan olivat ker­toneet. Hän havaitsi myös, että tätä uutta kirkkoa tarkoitetaan Il­mestyskirjan Uudella Jerusale­milla ja iankaikkisella evanke­liu­milla, jota keskitai­vaalla lentävä enkeli julisti maan päällä asuville (Ilm. 14: 6). Hän oli hyvin suut­tunut ja alkoi raivos­tua, mutta hän näki, että uusi taivas oli muodostu­massa niistä, jotka tunnustavat Herran yk­sin taivaan ja maan Jumalaksi, kuten Herra itse it­sestään sanoo (Matt. 28: 18); ja hän myös huomasi, että niiden lukumäärä väheni, jotka kävivät hänen luonaan päi­vittäin. Hänen raivonsa alkoi tämän johdosta laimen­tua, ja hän etsi lähempää yhteyttä kanssani ja alkoi kes­kustella tuttavallisemmin. Vakuuttauduttu­aan, että hän oli ottanut tärkeimmän dogminsa ‑ jonka mukaan usko yksin vanhurskauttaa ‑ omasta älykkyydestään eikä Sanasta, hän salli opettaa itsel­leen asioita Herrasta, lähimmäisenrakkaudesta, todel­lisesta uskosta, vapaasta tahdosta ja lunastuksesta, ja kaiken tämän ainoastaan Sanan avulla.

          Vakuuttautumisensa jälkeen hän alkoi yhä enem­män ja enem­män pitää niistä totuuksista, joille Uusi Kirkko on perustettu. Tällöin hän oli kanssani päivittäin, ja kun hän tutustui näihin to­tuuksiin toinen toisensa jälkeen, hän alkoi vähitellen nauraa aiemmille käsi­tyksilleen, jotka olivat suoraan Sanan vastaisia. Kuu­lin hänen sanovan: ’Älä ihmettele, että minä takerruin oppiin uskon yksinomaisesta vanhurskauttamisesta, mi­kä oppi riistää lähimmäisen­rakkaudelta henkisen ole­muksen ja ottaa pois vapaan tahdon henkisissä asioissa sekä opettaa monia muita dogmeja, jotka muodostavat ikään kuin ketjun, kun tämä oppi on kerran omaksuttu. Sillä minun päämää­räni oli tehdä ero rooma­lais­ka­tolisesta kirkosta, enkä olisi voinut tätä päämäärää muu­ten saavuttaa. En siis ihmettele, että erehdyin. Mutta sitä ihmette­len, että yhden miehen hulluus voi tehdä niin monia muita hulluiksi, etteivät he näe tämän opin ristiriitai­suuksia Pyhästä Sanasta, vaikka ne ovat niin ilmeisiä.’

          Hän katsahti näin sanoessaan vierellään seisoviin dog­maattisiin kirjailijoihin, joista monet olivat olleet maailmassa kuuluisia hänen oppinsa kannattajia.

          Tutkivat enkelit ilmoittivat minulle, että tämä johtava kir­kon­­­mies oli enemmän kääntymyksen tilas­sa kuin monet muut, jotka olivat vakuuttuneita ”usko yksin vanhurskauttaa” ‑opista, sillä nuoruudes­saan, ennen kuin hän aloitti uskonpuhdistuksen, hän oli lähim­mäisenrakkauden ensisijaisuuden kannalla. Siksi hän opet­ti kirjoituksissaan ja saarnoissaan niin erinomaisesti lähim­mäisen­­rakkautta. Nimittäin oppi, jonka mukaan usko yksin van­hurskauttaa, oli hänessä hänen ulkoisessa ja luonnollisessa ihmises­sään, mutta se ei ollut juurtunut hänen sisäiseen eli henkiseen ihmiseensä. Toisin on niiden laita, jotka jo nuoruudessaan ovat olleet lähim­mäisenrakkau­den henkistä luonnetta vastaan. Sellaiset tukevat myöhemmin oppia usko yksin vanhurskauttaa vielä omilla johtopäätöksillään.

          Keskustelin Saksin vaaliruhtinaan kanssa, jonka kanssa Lutherin oli tapana seurustella maan päällä. Hän kertoi minulle moittineensa usein Lutheria siitä, että tämä oli erottanut lähim­mäisenrakkauden uskosta ja julistanut jälkimmäisen eikä edellisen pelastavaksi, vaikka Pyhä Sana liittää nämä kahdeksi yleiseksi pe­lastuksen kei­noksi, ja Paavali jopa aset­taa lähimmäisen­rakkauden uskon yläpuolelle sanoen ’Niin pysyvät nyt usko, toivo ja rakkaus, nämä kol­me; mutta suurin niistä on rakkaus’ (1 Kor. 13: 13). Mutta hän lisäsi, että Luther yleensä vastasi, ettei hän voinut rooma­lais­katolisten tähden toimia toisin. Tämä vaali­ruh­tinas on siunattujen jou­kossa.”

Eräässä saman teoksen toisessa kohdassa (n. 137) Swedenborg kertoo Lutherin vihdoin siirtyneen Uuteen Taivaaseen, mistä käsin hän hymyilee nähdes­sään kannattajiensa maan päällä pitävän vieläkin kiinni tuosta absurdista opista.

          Swedenborgin laajassa henkisessä päiväkirjassa on monia muita mielenkiintoisia kertomuksia hänen keskus­te­luistaan vainajien kanssa. Tätä päiväkirjaa on nykyisin saata­vissa myös viisiosaisena englanninkie­lisenä käännöksenä (The Spiritual Diary 1‑V).

 

KIRJALLISUUTTA

 

SWEDENBORG, EMANUEL:

Invitation to the New Church. Käännös käsikirjoituk­sesta Invitatio ad Novam Ecclesiam. ‑ The Coronis. London 1966.

Small Theological Works and Letters of Emanuel Sweden­borg. Toimit­tanut John Elliot. London 1975.

The Spiritual Diary I‑V. London & New York 1977­-1978.

Vera Christiana Religio. Amstelodami 1771.

TAFEL, R.:

Documents Concerning Swedenborg. London 1875.

TROBRIDGE, G.:

Swedenborg, Life and Teaching. London 1974.