”Olenko keskustellut apostolien kanssa? Vastaus: Olen puhunut Paavalin
kanssa kokonaisen vuoden, myös siitä mitä hän kirjoitti Roomalaiskirjeessä 3:
28. Kolme kertaa olen puhunut Johanneksen kanssa, kerran Mooseksen kanssa ja
satoja kertoja Lutherin kanssa, joka tunnusti omaksuneensa yksin uskosta ‑dogmin
ainoastaan, jotta olisi jokin ero katolisiin nähden, vaikka eräs enkeli oli
häntä tästä varoittanut. Mutta enkelien kanssa olen keskustellut päivittäin
jo 22 vuotta, ja niin teen jatkuvasti, sillä heihin Herra on minut
yhdistänyt.”
Swedenborgin kirje Friedrich Oetingerille 11. marraskuuta 1766
Jos Swedenborg olisi halunnut tulla kuuluisaksi ja rikkaaksi meediona, se
olisi ollut hänelle helppoa. Historia ei tunne toista ihmistä, joka olisi ollut
yhteydessä niin moneen kuolleeseen henkilöön kuin Swedenborg. Tästä
huolimatta Swedenborg ei tehnyt asiasta suurta numeroa. Hänen kirjallinen
työnsä oli se, mihin hän halusi ihmisten kiinnittävän huomiota. Seurustelua
vainajien kanssa hän piti vain merkkinä siitä, että Herra oli antanut hänelle
lähetystoimen selvittää ihmisille henkisen maailman salaisuuksia. Monet
hänen aikalaisistaan sekä jälkipolvet ovat kuitenkin olleet kiinnostuneempia
hänestä meediona kuin kirjailijana.
Tapauksista, joissa Swedenborg oli tuonut tietoa kuolleilta ihmisiltä, on
lukuisia aikalaisten kertomuksia. Näiden kertomusten luotettavuutta on vaikea
jälkeenpäin tarkistaa, mutta siitä huolimatta niillä on tiettyä mielenkiintoa
nykyajan ihmiselle. Etenkin Swedenborgin seurustelu Martti Lutherin kanssa
lienee kiinnostavaa suomalaisista, joista valtaosa kuuluu evankelis‑luterilaiseen
kirkkoon. Tämän luvun puitteissa en voi käsitellä kuin muutaman tapauksen,
mutta kiinnostuneet löytävät kyllä aineistoa Swedenborgin elämäkerroista.
Itse asiassa Swedenborg tuli tunnetuksi meediona ja selvänäkijänä varsin
myöhään. Sitä ennen hän oli toistakymmentä vuotta päivittäin keskustellut
vainajien kanssa, mutta hän oli salannut sen maailmalta.
Tiettävästi ensimmäinen kerta, kun Swedenborgin harvinaiset kyvyt
paljastuivat, oli Tukholman palo 19. heinäkuuta 1759. Tapauksesta on esitetty
lukuisia versioita, mutta pääpiirteissään se lienee ollut seuraavankaltainen.
Swedenborg oli juuri saapunut Englannista Göteborgiin, kun kauppias William
Castel kutsui hänet päivälliselle kotiinsa viidentoista muun vieraan
lisäksi. Noin kello kuuden aikoihin illalla Swedenborg pistäytyi ulkona ja
palasi takaisin kalpeana ja hätääntyneenä. Hän kertoi seurueen jäsenille, että
vaarallinen tulipalo oli juuri syttynyt Tukholmassa. Tulipalo levisi
hirvittävällä nopeudella. Swedenborg oli hyvin levoton ja pistäytyi ulkona
monta kertaa. Hän mainitsi erään ystävänsä nimen, jonka talon hän sanoi olevan
jo tuhkana, ja lisäsi, että hänen omakin talonsa oli jo vaarassa. Kahdeksan
maissa hän huudahti: Jumalan kiitos! Tuli on saatu sammutetuksi kolmen talon
päässä minun talostani!
Uutinen sai aikaan suuren hälyn Göteborgissa. Vielä samana iltana Swedenborgin
kertomuksen kuuli myös kaupungin kuvernööri, joka kutsui Swedenborgin
luokseen kertomaan tapauksesta. Swedenborg antoi hänelle yksityiskohtaisen
selonteon palosta, miten se oli alkanut ja loppunut, mitä taloja oli
tuhoutunut ja kuinka kauan palo oli kestänyt. Uutinen levisi koko kaupunkiin,
ja monet olivat huolissaan omasta tai ystäviensä omaisuudesta. Parin päivän
päästä kuninkaallinen kuriiri toi viestin Tukholman palosta, eikä hänen kertomuksensa
poikennut juuri lainkaan Swedenborgin esittämästä. Palo oli saatu sammutetuksi
juuri kello kahdeksalta kolmen talon päähän Swedenborgin talosta.
Filosofi Immanuel Kant kiinnostui edellä esitetystä tapauksesta
ja järjesti oman tutkimuksensa asiassa. Kant päätyi pitämään tapausta autenttisena.
Toinen tapaus, jonka tosipohjaisuudesta myös Kant tuli vakuuttuneeksi, on
kertomus ns. Martevillen kuitista. Tukholmassa toimineen
Hollannin lähettilään kreivi de Martevillen leski pyysi miehensä kuoleman
jälkeen Swedenborgia luokseen ja valitti hänelle, että eräs kultaseppä vaatii
maksua hopeisesta pöytäkalustosta, jonka hänen miesvainajansa oli jo maksanut,
mutta hän ei ollut löytänyt kuittia maksusuorituksesta. Rouva tiesi
Swedenborgin pystyvän seurustelemaan vainajien kanssa, joten hän pyysi
Swedenborgia ottamaan yhteyden hänen miesvainajaansa, jotta hän saisi tietää,
missä kuitti olisi. Swedenborg suostui mielihyvin täyttämään lesken pyynnön.
Kolmen päivän kuluttua Swedenborg tuli jälleen lesken kotiin, missä tapasi
hänet kahvipöydässä naistuttaviensa seurassa. Tyynellä tavallaan Swedenborg
ilmoitti keskustelleensa vainajan kanssa. Vainaja oli kertonut maksaneensa
laskun seitsemän kuukautta ennen kuolemaansa ja kuitin siitä löytyvän yläkerrassa
olevan kaapin laatikosta. Rouva vastasi, että kaappi oli tarkoin tutkittu,
mutta kuittia ei ollut löytynyt. Silloin Swedenborg sanoi, että vainajan
mukaan ensin oli vedettävä ulos vasen laatikko, jolloin näkyy lista, joka on
irrotettava. Tällöin paljastuu salainen laatikko, jossa on vainajan
diplomaattinen kirjeenvaihto ja sen joukossa myös kaivattu kuitti. Tämän
jälkeen koko seurue meni yläkertaan, josta löytyi juuri Swedenborgin kertoman
mukaisesti salainen laatikko kuitteineen.
Kolmas yleisesti tunnettu ja myös Kantin totena pitämä tapaus on Ruotsin
kuningattaren Loviisa Ulriikan ja hänen velivainajansa salaisuuden
selville saaminen. Tapaus oli seuraavankaltainen:
Swedenborg oli kerran hovivastaanotolla kuningatar Loviisa Ulriikan luona,
jolloin kuningatar kysyi Swedenborgilta, oliko tämä tavannut hänen kuollutta
veljeänsä toisessa maailmassa. Swedenborg vastasi kieltävästi. Kuningatar
pyysi silloin Swedenborgilta, että jos hän tapaisi hänen veljensä, hän
kertoisi tälle terveisiä. Swedenborg lupasi suorittaa tehtävän. Seuraavalla
hovivastaanotolla Swedenborg tapasi kuningattaren ja ilmoitti, että hän oli
tavannut kuningattaren veljen henkimaailmassa ja että veli pyytää anteeksi kuningattarelta,
ettei hän ollut vastannut kuningattaren viimeiseen kirjeeseen. Tämän
kuultuaan kuningatar oli vähällä pyörtyä. Toinnuttuaan hämmästyksestään
kuningatar ilmoitti kaikille läsnäolijoille ‑ joukossa myös ulkomaisia
diplomaatteja ‑ että Swedenborg oli tuonut hänelle hänen velivainajaltaan
julki heidän salaisuutensa, jonka vain Jumala heidän lisäkseen tiesi.
Kuningatar ei ollut maininnut kenellekään kirjeenvaihdostaan veljensä
(Preussin kruununprinssi August Vilhelm) kanssa, koska hän
ei ollut halunnut kenenkään tietävän, että hän oli sodan aikana kirjeenvaihdossa
vihollismaan edustajien kanssa.
Samanlaisia tapauksia oli useita, mutta Swedenborg ei pitänyt niitä erikoisen
tärkeinä. Hänen mielestään ihmeillä ja seurustelulla vainajien kanssa on
henkisissä asioissa haitallinen vaikutus, sillä ne pyrkivät vaikuttamaan
niin, että ihminen nojaa sokeaan uskoon, vaikka ihmisen pitäisi henkisessä
vapaudessa ja järkevyydessä vakuuttautua henkisistä totuuksista. Eiväthän
Mooseksen ihmeteot Egyptissä vakuuttaneet faaraota, eivätkä edes Jeesuksen ihmetyöt
saaneet juutalaisia vakuuttuneiksi. Swedenborgin itsensä laita oli toisin,
sillä hänen tuli kirjoittaa henkisen maailman asioista, ja siksi hänen piti
saada kokemusperäistä tietoa henkisen maailman ilmiöistä.
Teoksessaan Invitatio ad
Novam Ecclesiam (Kutsu Uuteen Kirkkoon) Swedenborg kirjoittaa:
”Herran persoonallinen ilmestyminen
minulle sekä minun johdattaminen henkiseen maailmaan näön, kuulon ja puheen
suhteen, ylittää kaikki ihmeet. Emme voi lukea koko historiastamme, että tällainen
yhdessäolo enkelien ja henkien kanssa olisi suotu kenellekään maailman
luomisesta lähtien. Minä olen seurustellut enkelien kanssa päivittäin, aivan
kuten ihmisten kanssa maailmassa, nyt jo 27 vuotta. Todistuksia tästä seurustelusta
ovat taivasta ja helvettiä koskevat kirjani sekä muistiinpanoni (Memorabilia)
viimeisessä teoksessani Vera Christiana Religio. Lisäksi on lukuisia muita
sekä tunnettuja että tuntemattomia todistuksia sekä vielä kirjoitukseni
Lutherista, Melanchtonista ja Calvinista.”
Erittäin usein Swedenborg
seurusteli Luther‑vainajan kanssa. Koska monien nykyajan luterilaisten
kannalta on mielenkiintoista tietää, mitä tämä kuuluisa uskonpuhdistaja
ajatteli kuolemansa jälkeen ja minkälainen hänen olonsa oli toisella puolella,
liitän tähän suoran lainauksen Swedenborgin teoksesta Vera Christiana Religio
(n. 796):
”LUTHER. Siitä asti kun hän saapui
henkimaailmaan, hän oli erittäin innokas dogmiensa levittäjä ja puolustaja,
ja hänen intonsa kasvoi sitä mukaa kuin henkimaailmaan tuli lisää niitä jotka
suosivat häntä. Hänelle annettiin samanlainen talo kuin hänellä oli ollut
maallisen elämänsä aikana Eislebenissä, ja talon keskellä olevaan aulaan hän
asetti eräänlaisen valtaistuimen, johon hän itse istuutui. Ne, jotka halusivat
tulla kuuntelemaan häntä, pääsivät sisään aina avoinna olevan oven kautta, ja
hän järjesti heidät ryhmiin. Lähimmäksi itseään hän asetti ne, jotka eniten
suosivat hänen mielipiteitään, ja kauimmaksi ne, jotka suosivat häntä vähiten.
Sen jälkeen hän puhui jatkuvasti, mutta salli ajoittain tehtävän kysymyksiä,
niin että kun hän oli lopettanut puheensa jostakin kohdasta, saattoi hän
aloittaa puheensa uudelleen toisesta näkökulmasta.
Varmistaen tällä tavoin itselleen yleisen suosion hän hankki ylipuhumisen
taidon, mikä on henkimaailmassa niin tehokasta, ettei kukaan voi sitä
vastustaa tai sanoa toista mitä on esitetty. Mutta kun tämä taito on luonteeltaan
lumoamista, jota muinaiset ihmiset harrastivat, häntä kiellettiin ankarasti
tällaisesta, ja tämän jälkeen hän opetti, niin kuin oli tehnyt aikaisemminkin,
muististaan ja omasta ymmärryksestään. Tällainen ylipuhuminen kumpuaa nimittäin
ihmisen itserakkaudesta ja hyökkää ennen pitkää ei ainoastaan vastustamaansa
asiaa, vaan myös asian esittäjää vastaan.
Tällainen oli Lutherin tila ns. Viimeisen Tuomion aikoihin asti, mikä tuomio
tapahtui henkimaailmassa vuonna 1757. Vuosi tämän jälkeen hänet siirrettiin
toiseen taloon, ja hän joutui samalla toisenlaiseen tilaan. Kuultuaan minun
seurustelevan niiden kanssa, jotka ovat henkisessä maailmassa, samanaikaisesti
kuin olen itse luonnollisessa maailmassa, hän tuli monien muiden kanssa tapaamaan
minua. Esitettyään muutamia kysymyksiä ja saatuaan vastaukseni hän huomasi,
että nyt oli vanhan kirkon loppu ja uuden alku, mistä Daniel ja Herra itsekin
evankeliumeissaan olivat kertoneet. Hän havaitsi myös, että tätä uutta kirkkoa
tarkoitetaan Ilmestyskirjan Uudella Jerusalemilla ja iankaikkisella evankeliumilla,
jota keskitaivaalla lentävä enkeli julisti maan päällä asuville (Ilm. 14: 6).
Hän oli hyvin suuttunut ja alkoi raivostua, mutta hän näki, että uusi taivas
oli muodostumassa niistä, jotka tunnustavat Herran yksin taivaan ja maan
Jumalaksi, kuten Herra itse itsestään sanoo (Matt. 28: 18); ja hän myös
huomasi, että niiden lukumäärä väheni, jotka kävivät hänen luonaan päivittäin.
Hänen raivonsa alkoi tämän johdosta laimentua, ja hän etsi lähempää yhteyttä
kanssani ja alkoi keskustella tuttavallisemmin. Vakuuttauduttuaan, että hän
oli ottanut tärkeimmän dogminsa ‑ jonka mukaan usko yksin vanhurskauttaa ‑
omasta älykkyydestään eikä Sanasta, hän salli opettaa itselleen asioita
Herrasta, lähimmäisenrakkaudesta, todellisesta uskosta, vapaasta tahdosta ja
lunastuksesta, ja kaiken tämän ainoastaan Sanan avulla.
Vakuuttautumisensa jälkeen hän alkoi yhä enemmän ja enemmän pitää niistä
totuuksista, joille Uusi Kirkko on perustettu. Tällöin hän oli kanssani
päivittäin, ja kun hän tutustui näihin totuuksiin toinen toisensa jälkeen, hän
alkoi vähitellen nauraa aiemmille käsityksilleen, jotka olivat suoraan Sanan
vastaisia. Kuulin hänen sanovan: ’Älä ihmettele, että minä takerruin oppiin
uskon yksinomaisesta vanhurskauttamisesta, mikä oppi riistää lähimmäisenrakkaudelta
henkisen olemuksen ja ottaa pois vapaan tahdon henkisissä asioissa sekä
opettaa monia muita dogmeja, jotka muodostavat ikään kuin ketjun, kun tämä oppi
on kerran omaksuttu. Sillä minun päämääräni oli tehdä ero roomalaiskatolisesta
kirkosta, enkä olisi voinut tätä päämäärää muuten saavuttaa. En siis
ihmettele, että erehdyin. Mutta sitä ihmettelen, että yhden miehen hulluus voi
tehdä niin monia muita hulluiksi, etteivät he näe tämän opin ristiriitaisuuksia
Pyhästä Sanasta, vaikka ne ovat niin ilmeisiä.’
Hän katsahti näin sanoessaan vierellään seisoviin dogmaattisiin
kirjailijoihin, joista monet olivat olleet maailmassa kuuluisia hänen oppinsa
kannattajia.
Tutkivat enkelit ilmoittivat minulle, että tämä johtava kirkonmies oli enemmän
kääntymyksen tilassa kuin monet muut, jotka olivat vakuuttuneita ”usko yksin
vanhurskauttaa” ‑opista, sillä nuoruudessaan, ennen kuin hän aloitti
uskonpuhdistuksen, hän oli lähimmäisenrakkauden ensisijaisuuden kannalla.
Siksi hän opetti kirjoituksissaan ja saarnoissaan niin erinomaisesti lähimmäisenrakkautta.
Nimittäin oppi, jonka mukaan usko yksin vanhurskauttaa, oli hänessä hänen
ulkoisessa ja luonnollisessa ihmisessään, mutta se ei ollut juurtunut hänen
sisäiseen eli henkiseen ihmiseensä. Toisin on niiden laita, jotka jo
nuoruudessaan ovat olleet lähimmäisenrakkauden henkistä luonnetta vastaan.
Sellaiset tukevat myöhemmin oppia usko yksin vanhurskauttaa vielä omilla
johtopäätöksillään.
Keskustelin Saksin vaaliruhtinaan kanssa, jonka kanssa Lutherin oli tapana
seurustella maan päällä. Hän kertoi minulle moittineensa usein Lutheria siitä,
että tämä oli erottanut lähimmäisenrakkauden uskosta ja julistanut
jälkimmäisen eikä edellisen pelastavaksi, vaikka Pyhä Sana liittää nämä kahdeksi
yleiseksi pelastuksen keinoksi, ja Paavali jopa asettaa lähimmäisenrakkauden
uskon yläpuolelle sanoen ’Niin pysyvät nyt usko, toivo ja rakkaus, nämä kolme;
mutta suurin niistä on rakkaus’ (1 Kor. 13: 13). Mutta hän lisäsi, että Luther
yleensä vastasi, ettei hän voinut roomalaiskatolisten tähden toimia toisin.
Tämä vaaliruhtinas on siunattujen joukossa.”
Eräässä saman teoksen toisessa
kohdassa (n. 137) Swedenborg kertoo Lutherin vihdoin siirtyneen Uuteen
Taivaaseen, mistä käsin hän hymyilee nähdessään kannattajiensa maan päällä
pitävän vieläkin kiinni tuosta absurdista opista.
Swedenborgin laajassa henkisessä päiväkirjassa on monia muita mielenkiintoisia
kertomuksia hänen keskusteluistaan vainajien kanssa. Tätä päiväkirjaa on nykyisin
saatavissa myös viisiosaisena englanninkielisenä käännöksenä (The Spiritual
Diary 1‑V).
KIRJALLISUUTTA
SWEDENBORG, EMANUEL:
Invitation to the New Church. Käännös
käsikirjoituksesta Invitatio ad Novam Ecclesiam. ‑ The Coronis.
London 1966.
Small Theological Works and Letters of Emanuel
Swedenborg. Toimittanut
John Elliot. London 1975.
The Spiritual Diary I‑V.
London
&
New York
1977-1978.