8. LUKU

MUITA TEOLOGISIA OPE­TUK­­­­SIA

”Kerran mietiskelin, missä ihmismielen kerrokses­sa teologiset asiat mahtoivat asustaa. Ensiksi oletin, että sellaiset asiat, jotka ovat luonteeltaan spirituaa­lisia ja coelestiaalisia, asustavat ylim­mässä kerrokses­sa. Ihmisen mieli nimittäin on jaettu kol­meen kerrok­seen ikään kuin kolmikerroksinen talo. Samoin on enkelien asunnot jaettu kolmeen taivaaseen. Näitä mietis­kellessäni seisoi heti eräs enkeli edessäni ja sanoi: ’Niillä, jotka rakastavat totuutta totuuden itsensä tähden, teologiset asiat nousevat mielen ylimpään kerrokseen.  ... Mutta toisin on niillä, jotka eivät rakasta totuutta totuuden tähden, vaan ai­noas­taan heidän oman maineensa ja kunniansa tähden. Heillä teologiset asiat asustavat alimmassa kerrokses­sa, missä ovat luonnollisen tiedon asiat.’”

Swedenborg: Vera Christiana Religio, n. 186.

KUKA JEESUS TODELLA OLI

”Hän sanoi heille: ’Kenenkä te sanotte minun olevan?’ Simon Pietari vastasi ja sanoi: ’Sinä olet Kristus, elävän Jumalan Poika’. Jeesus vastasi ja sanoi hänelle: ’Autuas olet sinä, Simon, Joonaan poika, sillä ei liha eikä veri ole sitä sinulle ilmoitta­nut, vaan minun Isäni, joka on taivaissa.’” (Matt. 16: 15‑17).

Nykyajan kristillisen teologian pimeys johtuu siitä, että sokea usko asetetaan ymmärryksen yläpuo­lelle. Sanotaan, että teolo­giset asiat ovat uskonasioi­ta, joita ei voi järjellä käsittää. Mutta eivätkö juuri järki ja älykkyys ole ihmiselle tyypillisiä? Eikö ihmi­nen ole Jumalan kuva, jonka tulisi kuvastaa Kaikki­tietä­vän Jumalan ääretöntä älykkyyttä? Käytännön kokemus osoit­taa, että ihminen voi sokealla uskolla vakuuttautua mistä asiasta tahansa. On lukuisia keskenään ristiriitaisia oppeja, joista aina jonkun on oltava väärä, jos joku toinen on tosi. Siitä huoli­matta jokaisen opin kannattajat ovat vakuuttuneita, että juuri heidän oppinsa on ainoa oikea. Tällainen sokeus on mah­dollista vain siitä syystä, että usko­taan asia todeksi ymmär­tämättä varmasti onko se tosi. Kun ihminen vakuuttautuu jostakin, alkaa hän vähitellen pitää asiaa totena, vaikka se ei olisikaan tosi.

          Juuri sokeasta uskosta johtuu, että nykyajan kristityillä on aivan virheellisiä käsityksiä henkisistä eli spirituaali­sista asioista. Koko kristillinen teologia perustuu muutamille para­dokseille. Yksi näistä on Jumalan käsittäminen kolmeksi eri persoonaksi. Tämän mu­kaan on olemassa erikseen Isä Jumala, Poika Jumala ja Pyhä Henki. Kuitenkin jokainen, jonka spiri­tuaali­nen mielen aste on avautunut, tajuaa, että Jumala on yksi. Tämä selittyy jo itse äärettömyyden käsit­teellä, sillä ei voi olla olemassa kahta toisistaan riippumatonta ääretöntä olentoa.

          Jumala näkyy henkisessä maailmassa aurinkona, ja Hän itse on tuon auringon sisällä oleva Jumal­-Ihminen. Tämä au­rinko ei ole Jumalasta erillinen, vaan Jumalan Rakkaus ja Viisaus vain näkyvät aurin­gon muodossa. Jeesus Kristus on tämän Jumal‑Ihmi­sen lihaksituleminen eli inkarnaatio meidän planeetal­lamme. Kirkastettu Jeesus on siten Jumalan luonnolli­nen ruumis; Isä on Hänen taivaallinen ruumiinsa eli sielu; Pyhä Henki on tästä sielusta ruumiin kaut­ta virtaava Juma­lallinen Vaikutus. Näin ollen Jumala on itse samanlainen kuin Hänen kuvansa ihminen, jolla myös on luonnollinen ruumis, sielu ja tästä sielusta ruumiin kautta tuleva vaikutus eli kaikki ihmisen toiminnat. Näin Jumala on täydellinen Ihmi­nen. Ero tavalliseen ihmiseen on siinä, että kaikki Jumalan ominai­suudet ovat äärettömiä. Joka ajatte­lee Jumalaa kolmena eri henkilönä - niin kuin lähes kaikki kristityiksi itseään kutsuvat ajattelevat - hän ei voi saavuttaa yhteyttä Jumalaan.

          Yhteys Jumalaan saadaan, kun tiedetään Hänen muo­tonsa ja eletään Hänen käskyjensä mukaan. Se, että Jumala ottaa eri aikoina aina erilaisen muodon, johtuu ihmisistä, sillä ihmiset pyrkivät jatkuvasti lankeamaan pois Jumalasta, ja Jumala antaa kullekin ajalle juuri sille ajalle sopivan keinon palata jälleen Hänen tykönsä. Tällöin on kyse ihmisen uudes­tisynnyt­tämisestä, mikä tapahtuu eri tavalla eri aikakausina: eri aikojen ihmiset ovat henkisesti erilaatuisia, joten jokaiselle ajalle täytyy olla uusi Jumalallinen Ilmoi­tus siitä, miten ihmi­nen voi uudestisyntyä. Näiden asioiden suhteen erehtyvät pahasti monet vanhoista uskonnoista oppia ottavat kuten myös monet itämais­ten uskontojen ja erilaisten teosofisten liikkeiden kannattajat. Nykyaika on tieteiden kehityksen aika ja on luonnollista, että meidän aikamme Jumalallinen Ilmoitus tuli tiedemiehen – Emanuel Swedenborgin – kynän välityksellä.

          Jeesuksen Kristuksen ymmärtäminen ajassa ja paikassa inkarnoituneeksi Jumalaksi on kristillisen teologian peruskivi. Toinen yhtä tärkeä asia on Kym­menen Käskyn ymmärtäminen ainoaksi elämänohjeek­si, jonka avulla pelastuu eli pääsee taivaa­seen. Siksi Jeesus sanoikin: ”Mutta jos tahdot päästä elämään sisälle, niin pidä käskyt” (Matt. 19: 17). Jeesuksen syntymistä edeltävänä aikana henkimaa­ilma ‑ joka siis on taivaiden ja helvettien välinen tila, johon maan päällä elävä ihminen on henkensä avulla yhteydessä ‑ oli vähitellen täyttynyt pahoista hengistä siten, että virtaus taivaasta lähes kokonaan vääristyi. Taivaan ja helvetin välinen tasapaino oli järkkynyt, ja ihmisten yhteys taivaaseen oli tuol­loin vaarassa katketa. Pahojen henkien avulla helve­tit hallitsivat maailmassa eläviä ihmisiä, ja koko ihmiskunta planeetallamme oli vaa­rassa tuhoutua. Tämän vuoksi tarvittiin itse Jumalan inkar­naatio palauttamaan ihmiskunnan yhteys taivaaseen. Jeesus Kristus kukisti omalla Jumalallisella voimallaan helvetit ja palautti tasapainon taivaan ja helvetin välille. Helvettien voi­ma oli tuona aikana niin suuri, ettei tätä tehtävää kyennyt suorittamaan enkelit, vaan tarvittiin siis itse Jumalan in­kar­naatio.

          Jeesus lopetti helvettien vallan ja palautti ihmisten yhteyden taivaaseen perus­tamalla uuden henkisen kirkon, apostolisen kirkon. Jumala pelastaa langenneen ihmiskunnan aina kunakin aikakautena luomalla juuri sille aikakau­delle soveltuvan uuden kirkon, joka opettaa, miten juuri tällä aikakaudella ihminen voi uudes­tisyntyä. Kukistamalla Jumalallisella voimallaan helvetit Jee­sus Kristus antoi nimelleen voiman, jonka avulla jokainen uudestisyntyvä ihminen voi kukistaa häntä uhkaavat helvetit. Tämä oli Jeesuksen Lunastus.

          Nykyajan kristityt luulevat pelkän uskon avulla saa­vansa yhteyden Jumalaan. Tämä on kuitenkin mahdotonta, sillä usko ilman lähimmäisenrakkautta on kuin auringon valo ilman lämpöä: pelkkä valo ilman lämpöä tuhoaa elämän. Nykyajan kristityt luulevat myös, että pelkän uskon voimasta heidän syntinsä annetaan anteeksi. ”Jeesuksen veri on mei­dät puhdistanut”, he sanovat ja luulevat päässeensä kaikista synneistään. Jumalallisen Järjestyksen laki kuitenkin on, että pelastuminen edellyttää myös tahtoa ihmisen itsensä puolelta eli halua parannuk­seen. Jeesuksen veri tarkoittaa Sanassa Jumalallista Totuutta, joka auttaa pelastukseen vain sellaisen ihmisen, joka pyrkii välttämään syntiä eli elää lähim­mäisen­rakkaudessa. Jonka teot ovat pahat, ei pelas­tu, uskoipa hän mitä tahansa. Lutherin suurin synti olikin juuri se, että hän teki virheellisesti kääntä­mästään lauseesta ”ihminen vanhurskau­tetaan yksin uskosta, ilman lain tekoja” kristinuskon perus­ohjeen. Tässä kohdassa (Room. 3: 28) nimittäin Paavali ei tarkoita lain teoilla Kymmentä Käskyä, vaan juutalaisten monimutkaisia uskonnollisia lakeja, kuten asiayhteydestä käy ilmi.

          Myös Jeesuksen ristinkuolema on nykyisin käsitet­ty väärin. Uskotaan, että ristillä kuoleminen oli itse lunastus. Käsitys, että jokin teloitus voi olla ihmiskunnan pelastus, on järjellinen vain silloin, kun oikein paha rikollinen teloitetaan, sillä tämä rikollinen ei kykene enää teloituksen jälkeen teke­mään pahaa. Mutta kun on kysymyksessä hyvän ja viattoman ihmisen teloitus, ei tämä teloitus sinän­sä ketään pelas­ta. Todellisuudessa Jeesuksen ristin­kuolema oli Hänen viimeinen kiusauksensa eli helvet­tien viimeisin ja voimakkain hyökkäys Häntä vastaan. Tämän kiusauksen Jeesus voitti rakentamalla Jumalal­lisella voimallaan ruumiinsa kolmessa päivässä uudel­leen. Tämä Jeesuksen uusi ‑ kirkastettu ‑ ruumis on se, johon turvautumalla myös me tavalliset ihmi­set voitamme helvettien hyökkäykset kiusauksia kohdatessamme, sillä kiusaukset eivät ole mitään muuta kuin helvettien yritystä tuhota uudesti­syntyvä ihminen. Jeesuksen kirkastettu ruumis on sama kuin taivaan auringon Jumal‑Ihminen ‑ Divinus Humanus, jota Johannes kuvaa Ilmestyskirjassa (Ilm. 1: 13-16).

          Miksi Jumala inkarnoitui juuri juutalaisessa Jeesuk­ses­sa? Tätä eivät nykyajan kristityt tiedä. Selitys on seuraava: Juutalaiset ovat planeettamme itsek­käin kansa, johon olivat Jee­suksen aikoihin yhteydes­sä pahimmat helvetit. Koska Jumala luonnollisesti halusi pelastaa koko ihmiskunnan, Hä­nen täytyi aloittaa helvettien kukistaminen pahimmista hel­veteis­tä. Jos Hän olisi aloittanut jostakin toisesta kansas­ta, olisivat vahvimmat helvetit jääneet kukistamatta. Juutalaiset olivat ‑ ja ovat sitä tänäkin päivänä ‑ planeettamme julmin ja itsekkäin kansa. Heillä on kyky elää luonnollisessa hyvyy­dessä samaan ai­kaan, kun he elävät sisäisessä pahuudessa. Tällöin he pyrkivät liittämään yhteen hyvän ja pahan, mikä on häväistystä ja suurin synti, minkä ihminen voi tehdä. Henkisen maailman laki on, että hyvyys ja totuus sekä pahuus ja vääryys ovat liitossa keske­nään. Hyvyyden ja pahuuden liittäminen toisiinsa on henkinen aviorikos, jota vain pahimmat ihmiset voivat harjoittaa. Kaikki muut pahuudet ovat tätä lievempiä. Siksi Jeesus kutsui juutalaisia avionrikkoja­sukupolveksi (Matt. 12: 39) ja sanoi heistä: ”Te olette isästä perkeleestä, ja isänne himoja te tahdot­te noudattaa. Hän on ollut murhaaja alusta asti, ja totuudessa hän ei pysy, koska hänessä ei totuutta ole. Kun hän puhuu valhetta, niin hän puhuu omaan­sa, sillä hän on valhettelija ja sen isä.” (Joh. 8: 44).

          Kuitenkin israelilainen kirkko oli aito kirkko, joka perus­tui Jumalalliselle Ilmoitukselle. Israelilainen kirkko oli edustava kirkko, jonka rituaalit olivat tarkkoja vastaavai­suuksia henkisille asioille. Se ei kuitenkaan ollut vastaava kirkko, koska sen papisto ja kansa elivät vain luonnollisessa hyvyydessä eläen samanaikaisesti sisäisessä pahuudessa. Ju­mala inkar­noitui tähän kansaan myös siksi, että juutalaisissa oli halua alistaa muut kansat orjuuteen ja nousta itse koko planeetan valtiaaksi. Tämän halun riivaami­na he pitivät itseään messiaanisena kansana ja halusi­vat maalliseksi kuninkaakseen itse Jumalan. Jumala salli heille tällaisen halun, sillä tämän tähden he pitivät Sanaa pyhänä ja säilyttivät sen muuttumatto­mana muille kansoille. Tällainen halu on edelleen olemassa juutalaisissa, ja se on syössyt heidät hirvit­täviin rangaistuksiin. Eläessään toisten kansojen keskuudessa juutalaiset ovat op­pineet salaamaan todellisen luonteensa. Nyt kun juutalaiset ovat saa­neet oman valtion (Israel), heidän julmuutensa on kyllä paljastunut tämän valtion politiikassa huolimat­ta tai­tavista valheista ja salaisesta kansainvälisestä vallasta.

          Murhatessaan Jeesuksen juutalaiset saivat henki­seksi perin­nökseen kaiken totuuden tuhoamisen halun, mikä muo­dos­taa heidän perityn pahuutensa nykyaika­na. Juuri tästä syystä niin monet ihmiskuntaa vahin­goittavista opeista ovat lähteneet syntyperäisistä juutalaisista. Huolimatta lukuisista julmista rangais­tuksista, joita juutalaiset ovat saaneet kärsiä, tämä kansa ei ole tehnyt parannusta. Tällä hetkellä juuta­laiset pelaavat toisten kansojen kustannuksella häikäi­lemätöntä peliä, joka ennemmin tai myöhemmin voi johtaa raakoihin juu­talaisvainoihin. Juutalaiset ovat itse syypäitä rangais­tuksiinsa, sillä pahuus kantaa mukanaan omaa rangaistustaan.

          Jumala, joka on itse Rakkaus, ei ketään rankaise, vaan paha vetää itse itsensä rangaistukseen. Ellei Jeesus olisi synty­nyt juutalaiseksi, tämä kansa olisi vetänyt koko ihmiskunnan tuhoon. Sanassa juutalaisel­la tarkoitetaan sisäisen merkityksen mukaan hyvyy­dessä ja totuudessa elävää ihmistä, ei juuta­laiseen kansanheimoon kuuluvaa. Juutalaisten nimittäminen rodun perusteella ”valituksi kansaksi” on samalla Jumalan syyttämistä rasistiksi. Tällaiseen tyhmyyteen sortuvat monet nykyajan kristityt, jotka eivät Juma­laa tunne eivätkä rakasta.

          Jeesuksen syntymistapahtuma oli seuraavanlainen: Itse Jumaluus hedelmöitti Marian munasolun Jumalal­lisen Ihmeen avulla. Jumalallinen Ihme = Jumalalli­sen vastaavaisuuden tapah­tuminen luonnon maailmas­sa. Täten Jeesus oli Isänsä puolelta Jumala ja äitin­sä puolelta tavallinen ihminen. Tästä syystä Jeesus oli Jumalan Poika. Jos Jumala olisi laskeutunut täydellisyydessään ihmiskuntaan, olisivat koko ihmis­kunta ja siihen liittynyt henkimaailma tuhoutuneet, aivan kuten maa­pallon elämä tuhoutuisi, jos aurinko tulisi aivan lähelle.

          Omaksumalla äidiltään tavallisen ihmisen ruumiin Jee­sus kykeni ottamaan vastaan kiusauksia eli helvet­tien hyök­käyksiä tähän ihmisyyteensä. Jumalallista Ihmisyyttä eivät helvetit pysty kiusaamaan. Aivan samoin kuin tavallinen ihminen pystyy kukistamaan helvetit vain voittamalla kiu­saukset, samoin myös Jeesus kukisti helvetit kiusaukset voittamalla. Ero on vain siinä, että tavallinen ihminen kukistaa helve­tit Jumalan avulla, mutta Jeesus kukisti kaikki helvetit omalla Jumalallisella Voimallaan. Ristinkuole­ma ja ylösnou­semus olivat Jeesuksen viimeinen kiu­saus ja täydellinen voitto.

          Jeesuksen kirkastettu ruumis, jonka Hän loi kol­messa päivässä, on luonnolliseen maailmaan tullut Jumaluus. Tätä ennen Jumala oli vaikuttanut enkeli­taivaan välityksellä. Vasta Jeesuksen kautta planeet­tamme ihmisillä on mahdollisuus olla suorassa ja välittömässä yhteydessä Jumalaan. Jeesuksen kaut­ta syntyi Jumaluuden Kolminaisuus, mitä ei ennen Jee­susta ollut. Herrassa Jeesuksessa Kristuksessa on Jumaluuden Kol­minaisuus yhdessä ja samassa Persoo­nassa: Isä eli Juma­lal­linen Rakkaus, Poika eli Juma­lallinen Viisaus sekä Pyhä Hen­ki eli Jumalallinen Vaikutus. Pyhä Henki saapuu näin Juma­lallisesta Rakkaudesta (Isä) Jumalallisen Viisauden (Poika) kautta valaisemaan ihmisten ja enkeleiden ymmärrys­tä. Vastaavaisuuksien tieteessä Jeesus tarkoittaa Jumalallista Hyvyyttä ja Kristus jumalallista Totuut­ta sekä koko nimi Jeesus Kristus jumalallisen Hyvyy­den ja Totuuden liittoa: ”Minä ja Isä olemme yhtä” (Joh. 10: 30).

          Nykyajan ”kristityt” odottavat yhä Jeesuksen toista tulemista, mutta he eivät tiedä, että Jeesus on jo tullut. Nimittäin Sanan sisäisen merkityksen aukeneminen Emanuel Swedenborgin kynän välityksellä on Herran toinen tuleminen. Tästä voi jokainen vakuuttua elämällä Kymmenen Käskyn mukaisesti ja Jeesuksen Jumalallisuuden tunnustaen, mikä johtaa ymmärryksen avautumiseen henkisissä asioissa. Näistä uudestisyntyneistä ihmisistä tulee planeetallemme uusi ihmisrotu – Homo bonus (Jesaja 65: 17-25), joka ei enää tee pahaa toiselle ihmiselle.

KIRJALLISUUTTA

SWEDENBORG, EMANUEL: Arcana Coelestia. Londini 1749‑1756. Doctrina Novae Hierosolymae de Domino. Amstelodami 1763. Vera Christiana Religio. Amstelodami 1771. The Word of the Old Testament Explained. Bryn Athyn 1928.

ILMESTYSKIRJA JA VIIMEINEN TUOMIO

”Tässä on viisaus. Jolla ymmärrys on, se laskekoon pedon luvun; sillä se on ihmisen luku. Ja se luku on kuusisataa kuusikymmentä kuusi.” (Ilm. 13: 18).

Monet ovat yrittäneet selittää Ilmestyskirjaa eli Raamatun viimeistä kirjaa, jota kutsutaan ”Johan­neksen Ilmestykseksi". Useimmat ovat nähneet Ilmes­tyskirjassa ennustuksia maail­man valtakuntien kohta­loista, katolisesta kirkosta jne. Kaikki ennustukset ovat olleet enemmän tai vähemmän johdon­mukaisia. Mutta koska Sanan sisäistä merkitystä ei ole tunnet­tu, ovat kaikki Ilmestyskirjan selitysyritykset epäon­nistuneet.

          Vasta Sanan sisäisen merkityksen avautuminen Swe­den­­borgin teologian avulla teki mahdolliseksi antaa Ilmes­tyskirjalle oikea selitys. Tätä sisäisen merkityksen avautumista esittää Ilmestyskirjan jae 19: 11: ”Ja minä näin taivaan auenneena. Ja katso: valkoinen hevonen, ja sen selässä istuvan nimi on Uskollinen ja Totinen, ja hän tuomitsee ja sotii vanhurskaudessa.” Valkoinen hevonen tarkoittaa vas­taavaisuuksien tieteen mukaan juuri Sanan henkisen merki­tyksen ymmärtämistä. Swedenborg selittää tämän Ilmestys­kirjan henkisen merkityksen teokses­saan Apocalypsis Revelata (Ilmestyskirja paljastettu­na).

          Ei ole ihme, ettei tämä Swedenborgin teos saavut­tanut suosiota ja hyväksyntää, sillä siinä Swedenborg osoittaa, että Ilmestyskirja onkin kuvaus kristillisen kirkon rappeutumisesta ja tuhosta sekä uuden kirkon synnystä. Ilmestyskirjassa sym­bolisoi Babylon katolis­ta kirkkoa ja punainen lohikäärme reformistien oppia, jonka mukaan ihminen pelastuu pelkän uskon avulla. Uusi Jerusalem taas tarkoittaa sitä kirkkoa, joka perustetaan niille ilmoituksille, jotka tulivat Sweden­borgin kynän kautta.

          Nykyajan kristityt eivät ole myöskään ymmärtäneet Raamatun viimeistä tuomiota. Monet ovat kuvitelleet, että viimeinen tuomio tarkoittaa koko näkyväisen maailman hä­viämistä joskus tulevaisuudes­sa. Monet myös uskovat, että viimeisen tuomion jälkeen kuolleet nousevat ylös haudoistaan ja että Jeesus tulee uudelleen maan päälle ”taivaan pilvissä”. Tällaisia mielikuvituksellisia käsityksiä syntyy, koska Sanan sisäistä merkitystä ei tunneta. Sweden­borg osoittaa, että vii­meisellä tuomiolla tarkoitetaan­kin tapahtumaa henkimaail­massa. Jokaisella ihmisellä on viimeinen tuomionsa silloin, kun hän siirtyy tästä maailmasta henkiseen maailmaan. Tällöin ihminen tuomitaan henkimaailmassa tekojensa mukaan eli hän päätyy joko taivaaseen tai helvettiin. Ihmisen oma tahto on itse asiassa tuomari, joka määrää kumpaan ihminen joutuu: hyvän ihmisen tahto vetää hänet taivaaseen ja pahan helvettiin.

          Yleinen viimeinen tuomio tapahtuu myös henki­maail­massa. Se tapahtuu aina silloin, kun kirkko ‑ eli ihmisen ja Jumalan yhteys ‑ on rappeutunut siihen pisteeseen asti, ettei kirkolla ole enää lain­kaan tietoa Jumalasta. Tällainen vii­meinen tuomio on tapahtunut planeettamme henkimaailmassa jo neljä kertaa, ja viimeisin näistä tapahtui maanpäällis­tä aikaa vastaavasti vuonna 1757, jolloin kristillinen kirkko saavutti rappeutumisen ääripisteen.. Vaikka tämän jälkeen onkin ollut lukuisia kristillisiksi itse­ään kutsuvia kirkkoja, ovat ne kaikki olleet vain ihmisten muodostamia sosiaalisia organisaatioita, joilla ei ole ollut mitään yhteyttä Jumalaan ja tai­vaaseen eli siis ne eivät ole olleet todellisia kirkko­ja. Kaikki kirkot ja uskonlahkot voivat puhua Juma­lasta ja pyhistä asioista, vaikka ne todellisuudessa olisivatkin liitossa helvettien kanssa. Jo­kaisella aika­kaudella on kuitenkin vain yksi aito kirkko, jolla on yhteys Jumalaan (Herran morsian; Ilm. 21: 9).

          Planeetallamme on ollut neljä aitoa kirkkoa, joista lu­kemattomat uskonsuunnat ovat saaneet alkun­sa. Swedenborg kutsuu näitä kirkkoja nimillä muinaisin,muinainen,israeli­lainen ja kristillinen. Nämä neljä kirkkoa ovat saaneet al­kunsa Jumalallisesta Ilmoituksesta. Näiden kirkkojen lisäksi on ollut lukui­sia ihmisten keksimiä ”kirkkoja” sekä suora­naisia helvetistä tulleen ”ilmoituksen” perustalle luotuja uskonnollisia yhteisöjä. Vain näitä neljää kirkkoa voi kutsua aidoiksi kirkoiksi. Viides aito kirkko on Uusi Jerusalem, joka perustuu Swedenborgin kautta tulleeseen Ilmoitukseen. Tämä kirkko on alkanut Suomessa.

          Jokaisessa aidossa kirkossa on ollut neljä erilaista jak­soa, joita Sanassa kuvataan sanoilla aamu, päivä, ilta ja yö. Aamu tar­koittaa sitä vaihetta, jolloin Jumalallinen Ilmoitus annetaan; päivällä kuvataan vaihetta, jolloin kirkko laajenee opetuksen ansiosta; ilta merkitsee kirkon alkavaa rap­peu­tumista eli luopumista Jumalasta; yö tarkoittaa viimeistä tuo­miota eli kirkon lopullista tuhoa. Viimeisellä tuomiol­la Jumala erottelee henkimaailmassa hyvät ja pahat, luo uuden taivaan hyvistä sekä ohjaa pahat uuteen helvettiin. Tämän jälkeen Herra luo uuden taivaan avulla maan päälle uuden kirkon. Uusi kirkko alkaa Jumalallisella Ilmoituksella ja laajenee yhdestä avio­parista suuremmaksi ryhmäksi. Jokainen uusi kirkko alkaa aina yhdestä avioparista, sillä avioliitto vastaa hyvyyden ja totuuden yhdistymistä. Kirkon laajenemi­nen tapahtuu sitä mukaa kuin uuteen taivaaseen tulee uusia jäseniä ja se kestää vuosisatoja.

          Ensimmäisellä eli muinaisimmalla kirkolla ei ollut kir­joitettua Sanaa, vaan Sana oli kirjoitettu ihmisten mielen sisäi­siin osiin. Tuon ajan ihmiset saivat välittömiä ilmestyksiä tai­vaasta ja kykenivät keskustelemaan enkelien kanssa. Tämän kirkon eri vaiheet on kuvattu Raamatun ensimmäisessä kir­jassa eli Genesiksessä (1 Moos.). Vedenpaisumus tarkoittaa tämän kirkon viimeistä tuomiota.

          Toisella eli muinaisella eli Nooan kirkolla oli kirjoitettu Sana, jota ei nykyisin kuitenkaan enää tunneta. Tämä muinai­nen eli Vanha Sana oli kirjoitet­tu vastaavaisuuksilla kuten nykyinenkin Sana. Tätä kirkkoa kuvataan myös Genesiksessä ja muissa Moo­seksen Kirjoissa. Muinainen kirkko tuhoutui, kun vastaavaisuuksia ryhdyttiin käyttämään itsekkäisiin tar­koituksiin, jolloin syntyivät magia ja salatieteet. Tämän kirkon tuhoutumista kuvataan mm. Sodoman ja Gomorran tuholla.

          Kolmannen eli israelilaisen kirkon vaiheet on kuvattu Mooseksen Kirjoissa, Joosuan Kirjassa, Tuo­marien, Samuelin ja Kuningasten Kirjoissa sekä pro­feetoissa. Tämän kirkon vii­meinen tuomio tapahtui, kun Jumala inkarnoitui Jeesuksessa Kristuksessa. Nykyajan juutalaiset noudattavat edelleen tämän kirkon uskontoa, vaikka sillä ei enää olekaan yhteyt­tä Juma­laan ja taivaaseen.

          Neljännen eli kristillisen kirkon vaiheista kerro­taan Uudessa .ja Vanhassa Testamentissa. Sen synnys­tä ja kasvusta kerro­taan etenkin Evankeliumeissa ja Apostolien teoissa. Tämän kirkon kehittymistä täyteen päivävaiheeseen kuvaa kolmen ensimmäisen vuosisadan kirkkohistoria, sen iltavai­hetta seu­raa­vien vuosisatojen kirkkohistoria aina 1700‑luvulle asti, ja lopuksi sen tuhoa eli yötä kuvaa Ilmestyskirja. Il­mes­tyskir­jassa (Ilm. 13: 18) mainittu luku 666 tarkoittaa vastaavai­suuksien tieteessä sitä, että kaikki totuudet on tuhottu ihmi­sestä itsestään lähte­vällä älykkyydellä. Tämän kristillisen kirkon jälkeen tulee Uusi Kirk­ko, jota kuvataan Danielin kirjassa ja Ilmestyskirjas­sa. Tämä kirkko on todellinen kristillinen kirkko, sillä se tunnustaa Herran Juma­lallisen Ihmisyyden ja tätä kirkkoa varten on Sanan sisäinen merkitys paljastettu. Uusi Kirkko on kaikkien aikaisempien kirkkojen kruunu (Jes. 62: 3), sillä ensimmäistä ker­taa ihmis­kunnan historiassa kirkolle paljastetaan kaikki henkisen maail­man salaisuudet. Tämän kirkon jäsenet puhdistuvat kiusausten avulla ja tulevat älykkäiksi. Tämä kirkko on sisäinen kirkko, jonka jäsenet ovat välittömässä yhteydessä itse Jumalaan. Uusi Kirkko on myös planeettamme viimeinen kirkko, joka ei kos­kaan tuhoudu, sillä se pysyy ikuisesti Herran suojeluksessa. Tätä kirkkoa kuvaavat mm. seuraavat sanat Danielin Kirjassa:

 (2: 44): ”Mutta niiden kuningasten päivinä on taivaan Jumala pystyt­tävä valtakunnan, joka on kukistamaton iankaikkisesti ja jonka valtaa ei toiselle kansalle anneta. Se on musertava kaikki ne muut valtakunnat ja tekevä niistä lopun, mutta se itse on pysyvä iankaikkisesti.”

          Tämä Uusi Kirkko on juuri se Uusi Jerusalem, jolla on hallussaan Sana ja Emanuel Swedenborgin kynän kautta tullut Taivaallinen Oppi. Vaikka Sweden­borgin teologialle perustet­tuja seurakuntia on useita eri puolella maailmaa, eivät ne ole kuitenkaan vielä se Uusi Kirkko, jonka tulemisen Swedenborg ennusti. Tietenkin näissä seurakunnissa on valaistuneita ihmi­siä, jotka ovat yhteydessä Uuteen Taivaaseen, mutta varsinai­nen Uusi Kirkko voi alkaa vain yhdestä avioparista (The Word of the Old Testament Ex­plained, n. 3239). Syy siihen, miksi uusi kirkko aina alkaa yhdestä avioparista, on siinä, että kirkko on hyvyyden ja totuuden yhdistys, mitä juuri avioliit­to sym­bolisoi.

          Minulla on ilo paljastaa lukijalle se kirkkohistorial­linen totuus, että tämä Uusi Kirkko on vihdoin alka­nut ja myös yhdestä avioparista kuten aiemmatkin aidot kirkot. Vasta nyt saa­puu Uuteen Kirkkoon virtausta sisäisimmästä eli kol­mannesta taivaasta. Tässä taivaassa ‑ hallitsee aviorakkaus. Tämä virtaus ilmenee siten, että se valaisee ihmisen ymmär­ryk­sen näkemään kaikki asiat taivaan valossa. Tällöin ei mikään hyvä tai paha, totuus tai valhe, jää paljastu­matta. Tämä kolmannen taivaan virtaus on suotu Uudelle Kirkolle siksi, että se voisi taistella kaiken­laatuista pahaa ja väärää vastaan. Paha ja väärä nimittäin usein naamioituvat ulkonaisen hyvyyden kaapuun, minkä vasta sisäisimmän taivaan virtaus paljastaa. Spirituaalisen eli henkisen kirkon ihminen ei pysty tais­telemaan pahimpien helvettien virtausta vastaan. Pahimmat helvetit vaikuttavat nykyään kasaarikansan kautta. Kasaarit kutsuvat itseään ”juutalaisiksi”.

          Uusi Kirkko on taisteleva kirkko, joka taistelee helvet­tien vaikutusta vastaan ei ainoastaan teologian, vaan myös kaikilla muilla elämän alueilla. Tämän vuoksi tämän kirkon jäsenille suodaan enemmän valaistusta ja älykkyyttä kuin aiempien kirkkojen jäsenille. Itse asiassa tämän kirkon jäsenistä kehittyy uusi ihmisrotu: Homo bonus. Homo bonus on Herran luoma ja säilyy planeetallamme ikuisesti (Jes. 65: 17-25). Tämän Swedenborg ennustaa teoksessaan De Ultimo Judicio (Viimeinen tuomio), joka käsittelee henkimaailmassa vuonna 1757 tapahtunutta viimeis­tä tuomiota: ”Tämä kansa on sellainen, että se voi ottaa vastaan hen­kistä valoa ja että sen jäsenet voivat kehittyä tai­vaallis‑henkisiksi ihmisiksi”. Mitä kansaa Swedenborg tarkoittaa, se ei ole vielä tiedossa, mutta todennäköisesti sellainen kansa elää Etelä-Amerikassa. Suomessa syntyneen Uuden Jerusalemin papiston tehtävänä on liittyä tähän kansaan ja aloittaa uuden ihmisrodun luominen Taivaallisen opin avulla.

KIRJALLISUUTTA

SWEDENBORG, EMANUEL:

The Apocalypse Explained. London 1968.

Apocalypsis Revelata. Amstelodami 1766.

Continuatio de Ultimo judicio. Amstelodami 1763.

The Coronis. Englanninkielisiä käännöksiä Sweden­borgin viimeisistä käsikirjoituksista.London 1966.

De Ultimo judicio. Londini 1758.

Vera Christiana Religio. Amstelodami 1771.

The Word of the Old Testament Explained. Englannin­kielinen käännös käsikirjoituksista Explicatio in Ver­bum Historicum Veteris Testamenti, Esajas et Jere­mias explicati sekä Historia Creationis a Mose tradi­ta. 8 osaa. Bryn Athyn 1928.

USKO

”Usko itsessään on myöntämistä, että asia on niin, koska se on totta. Sillä se, joka on todellisessa uskossa, ajat­telee ja puhuu tähän tapaan: ’Tämä on totta, ja siksi minä uskon sen.’ Sillä usko liittyy totuuteen ja totuus uskoon. Edelleen, jos ihminen ei ymmärrä jonkin asian olevan totta, hän sanoo: ’En tiedä, onko tämä totta vai ei, ja sen tähden en usko sitä. Kuinka voisin uskoa mitä en ymmärrä? Sehän voi olla valhettakin.’” (Sweden­borg: Doctrina Novae Hierosolymae de Fide, n. 2.)

Tuskin on olemassa toista sanaa, joka olisi niin suuresti väärin ymmärretty kuin sana usko. Kun ajatteleva ihminen tarkastelee nykyisiä uskonlahkoja ja kirkkoja, hän päätyy siihen käsi­tykseen, että usko on sitä, että pidetään jotakin asiaa totuutena huolimatta siitä, onko asia tosi vai ei. Tämä totuute­na pitä­minen on eräänlaista vakuuttautumista, jolla ei ole mitään tekemistä älykkyyden kanssa. Usein tällaisessa uskossa voi havaita selviä sosiaalisen suggestion merkkejä. Tällaista uskoa liittyy myös monien aatteellisten ja poliittisten liikkeiden toi­min­taan. Esimerkiksi marxilaisuus on tällainen uskonto, vaikka se kieltääkin Jumalan olemassaolon.

          Nykyajan kristittyjen usko on kuollutta uskoa, koska sitä ei sovelleta käytännön elämään: uskonto on jäänyt kirkon ovien sisäpuolelle. Lisäksi kristityt ovat omaksuneet täysin järjettömiä käsityksiä Juma­lasta, jotka käsitykset sulkevat hei­dän ymmärrykses­tään pois kaiken virtauksen taivaasta. Pahin näistä järjettömyyksistä on Jumalan jakaminen kolmeksi eri persoonaksi. Jeesuksen Jumaluutta ei myöskään ole ym­märretty, josta johtuu, etteivät nykyajan kristityt lainkaan tunne Jeesusta: Jeesus käsitetään tavalliseksi ihmiseksi.

          Vaikka nykyajan kristityiden uskonto on samalla tavoin kuol­lut kuin juutalaistenkin uskonto, elävät monet kirkot ja lahkot kuitenkin edelleen sosiaalisina organisaatioina. Esim. Suomessa luterilainen kirkko jatkaa edelleen olemassaoloaan, vaikka sillä ei ole mitään yhteyttä Jumalaan ja taivaaseen. Taivaasta käsin katsottuna tällaiset kirkot eivät tietenkään ole kirkkoja, vaan synkeitä pahojen henkien täyttä­miä luolia. Swedenborg, jonka henkinen näkö oli avautunut, vältti kirkos­sa käyntiä nimenomaan siellä raivoavien pahojen henkien vuoksi.

          Nykyajan kristillisten kirkkojen katolla kohoaa symboli­na risti. Jos kristityt olisivat perehtyneitä vastaavaisuuksien tieteeseen, vaihtaisivat he varmasti symbolia. Vastaa­vai­suuk­sien tieteen mukaan risti on kiusausten eli pahojen hen­kien hyökkäyksen symbo­li. Kun valaistunut ihminen näkee kirkon katolla ristin, tietää hän, että siellä ovat pahat henget val­lassa. Kaitselmus on kuitenkin pitänyt kristittyjen ym­märryksen suljettuna, jotta he eivät olisi tajunneet valit­semansa symbolin luonnetta.

          Uuden Kirkon uskoa ja nykykristittyjen uskoa voi ver­rata valoisaan päivään ja pimeään yöhön. Nyky­kristittyjen usko perustuu virheellisiin käsityksiin Jumalasta, mikä aiheut­taa täydellisen pimeyden kaikis­sa uskonasioissa. Uuden Kir­kon usko perustuu Herran Jeesuksen Kristuksen Jumalal­lisuuden ymmärtämiseen, ja se näyttää Jumalalliset Totuudet kuin kirkkaassa päivänvalossa.

          Uusi Kirkko liittää yhteen uskon ja lähimmäisen­rak­kauden. Usko on totuutta ja lähimmäisenrakkaus hyvyyttä, ja näiden tulee olla yhtyneinä aivan kuten auringon valossakin ovat yhtyneinä valo ja lämpö. Pelkkä usko on kuin auringon valo ilman lämpöä, ja tällaisessa valossa kaikki elämä tu­houtuu. Tästä pelkän uskon tuhoavasta vaikutuksesta käy­tetään vastaavaisuuksien tieteessä kuvausta ”lohikäärme”. Tyypillisin lohikäärmeusko on juuri luterilaisuus, sillä se perustuu Paavalin sanoihin ”Niin päätämme siis, että ihminen vanhurskautetaan uskon kautta, ilman laintekoja” (Room. 3: 28). Uuden Kirkon usko, johon liittyy lähimmäisenrakkaus, on kuin lämmin kevätauringon valo, joka saa koko luonnon he­räämään eloon. Uskon symboli vastaavaisuuksien tieteessä on kuu. Sellaisen uskon symboli, josta lähimmäisenrakkaus puut­tuu, on kuten sanottu lohikäärme. Lohikäärme symbolisoi tästä syystä Ilmestyskirjassa myös katolisesta kirkosta eronneita kirkkoja. Itse katolista kirkkoa symbolisoi Ilmestyskirjassa Babylon, joka tarkoittaa yleisesti sellaista kirkkoa, joka vain pyrkii uskonnon avulla hallitsemaan ihmisiä.

          Uutta Kirkkoa Ilmestyskirja kuvaa ”auringolta vaate­tetulla vaimolla”, jolla on ”kuu hänen jalkojensa alla” (Ilm. 12: 1). Auringolta vaatetettu tarkoittaa että tällä kirkolla on hallussaan coelestiaalisia totuuksia. Vaimo tarkoittaa, että tämä kirkko on yhdistynyt Herraan. Se, että kuu oli tämän vaimo jalkojen alla, tarkoittaa, että tässä kirkossa lähimmäi­senrakkaus on uskon yläpuolella ja siihen liittyneenä Tämä auringolta vaatetettu vaimo on se seurakunta josta Swedenborg sanoi, että hänen teoksensa tuleva olemaan sille hyödyksi.

          Todelliseen kristilliseen uskoon kuuluvat aidot ja puh­taat totuudet; todellisen kristillisen uskonnon muodostavat näi­hin totuuksiin liittyneet hyvyydet. Uuden Kirkon, jota Sanassa kutsutaan Uudeksi Jerusalemiksi, uskolla on lukemattomia aitoja ja puhtaita totuuksia. Näistä tärkeimmät voidaan esittää seuraavasti:

1.       Jumala on yksi ja Hänessä on Jumalallinen Kolminaisuus ja Hän on Herra Jumala Vapahtajamme Jeesus Kristus. Hänessä on Kolminaisuus kuten ihmisessä on sielu, ruumis ja sielusta ruumiin kautta tapahtuva toiminta. Isä eli sielu tarkoittaa Ju­malallista Rakkautta, Poika eli ruumis tarkoittaa Jumalallista Viisautta ja Pyhä Henki eli Jumalallinen Vaikutus tarkoittaa Isästä Pojan kautta tapahtuvaa Jumalallista Virtausta eli Elä­mää.

2.      Edellisen kohdan tunnustaminen ja ymmärtäminen ynnä Kymmenen Käskyn mukainen elämä liittävät ihmisen Juma­laan.

3.       Herran Jeesuksen Kristuksen Toinen Tuleminen, jonka Hän itse ennusti tapahtuvan, tapahtui Sanan sisäisten merki­tysten avautumisena Emanuel Swedenborgin kynän kautta. Tätä tarkoittavat Herran sanat:

 ”Ja he näkevät Ihmisen Pojan tulevan taivaan pilvien päällä suurella voimalla ja kirkkaudel­ta” (Matt. 24: 30). Taivaan pilvet tarkoittavat Sanan kirjaimellista merkitystä, suurella voimalla Sanan coe­lestiaalista merkitystä ja kirkkaudella Sanan spiri­tuaalista merkitystä. Ihmisen Poika tarkoittaa Jumalan Sanaa eli Herraa Jeesusta Kristusta: ”Ja Sana tuli lihaksi ja asui meidän kes­kellämme, ja me katselimme hänen kirkkauttansa, senkaltaista kirkkautta, kuin ainokaisella Pojalla on Isältä; ja hän oli täynnä armoa ja totuutta.” (Joh. l: 14).

4. Uusi Kirkko eli Uusi Jerusalem on kaikkien kirkkojen kruunu, koska sille on paljastettu kaikki henkisen maailman salaisuudet. Se ei tuhoudu koskaan ja siitä syntyy uusi ihmisrotu maan päälle. Tätä ihmislajia kuvaa Jesaja 65: 17-25.

KIRJALLISUUTTA

SWEDENBORG, EMANUEL:

Doctrina Novae Hierosolymae de Fide. Amstelodami 1763.

Summario       Expositio Doctrinae Novae Ecclesiae. Amstelo­dami 1769.

Vera Christiana Religio. Amstelodami 1771.

LÄHIMMÄISENRAKKAUS

”Peseytykää, puhdistautukaa; pankaa pois pahat tekonne minun silmäini edestä, lakatkaa pahaa teke­mästä. Oppi­kaa tekemään hyvää; harrastakaa oikeut­ta, ojentakaa väki­valtaista, hankkikaa orvolle oikeus, ajakaa lesken asiaa. Niin tulkaa, käykäämme oikeutta keskenämme, sanoo Herra. Vaikka teidän syntinne ovat veriruskeat, tulevat ne lumivalkeiksi; vaikka ne ovat purppuran­punaiset, tulevat ne villanvalkoisik­si. Jos te suostutte ja olette kuuliaiset, niin te saatte syödä maan hyvyyttä.” (Jes. 1: 16‑19).

Vaikka käsite lähimmäisenrakkaus on yksi keskei­simpiä kris­tillisessä teologiassa, ei sen todellista olemusta nykyisin tunneta. Tämäkin johtuu siitä, ettei tiedetä Sanan henkistä merkitystä. Luullaan, että lähimmäisenrakkaus on sitä, että annetaan almuja ja autetaan köyhiä. Lähimmäisenrakkaus on kuitenkin täydellinen elämänohje kaikkiin elämän tilanteisiin. Lähimmäisenrakkautta voi toisaalta har­joittaa vain se, jonka spirituaalinen aste on avautu­nut, sillä vain sellainen ihminen pystyy erottamaan, kuka on lähimmäinen ja millä tavalla hän on lähim­mäinen.

          Jos joku auttaa sisäisesti pahaa ihmistä sillä tavoin, ettei tämä auttaminen johda autettua synnin­tuntoon ja paran­nuk­seen, ei silloin ole kysymys lähimmäisenrakkaudesta. Pahan ihmisen tukeminen niin, että paha säilyy hänessä, on itse asiassa pahan tekemistä, sillä autettu paha ihminen jatkaa pahan tekemistä entistä enemmän. Spirituaalinen ihminen tutkii tarkoin, millainen on autettavan ihmisen henki­nen laatu, ja toimii sen mukaisesti. Luonnollisesti vaaratilanteessa olevaa ihmistä on autettava hänen henkiseen laatuunsa katsomatta.

          Lähimmäisenrakkauden olemus paljastuu selvästi seu­raavasta Jeesuksen vertauksesta: ”Eräs mies vaelsi Jeru­sa­lemista alas Jerikoon ja joutui ryövärien kä­siin, jotka riisuivat hänet alasti ja löivät haavoille ja menivät pois jättäen hänet puolikuolleeksi. Niin vaelsi sattumalta eräs pappi sitä tietä ja näki hänet ja meni ohitse. Samoin leeviläinenkin: kun hän tuli sille paikalle ja näki hänet, meni hän ohitse. Mutta kun eräs samarialainen, joka matkusti sitä tietä, tuli hänen kohdalleen ja näki hänet, niin hän armahti häntä. Ja hän meni hänen luok­seen ja sitoi hänen haavansa ja vuodatti niihin öljyä ja viiniä, pani hänet juhtansa selkään ja vei hänet majataloon ja hoiti häntä. Ja seuraavana aamuna hän otti esiin kaksi denaria ja antoi majatalon isännälle ja sanoi: ’Hoida häntä, ja mitä sinulta lisää kuluu, sen minä palatessani sinulle maksan’. Kuka näistä kolmesta sinun mielestäsi osoitti olevansa sen lähimmäinen, joka oli joutunut ryövärien käsiin? Hän sanoi: ’Se, joka osoitti hänelle laupeutta’. Niin Jeesus sanoi hänelle: ’Mene ja tee sinä samoin’.” (Luuk. 10: 30‑37). Tätä samarialaista sanotaan lähimmäiseksi, koska hän teki ihmisrakkaudesta johtuvaa hyvää. Siis sellaiset ihmiset, joissa on hyvyyttä, ovat mei­dän lähimmäisiämme. Öljy ja viini, joita samarialai­nen haavoihin vuodatti, tarkoittavat Sanan sisäisen merkityksen mukaisesti hyvyyttä ja totuutta.

          Myös pahat ihmiset ovat lähimmäisiämme, mutta heitä autetaan eri tavoin kuin hyviä: pahoja autetaan johdattamalla heitä parannukseen; hyviä autetaan, jotta he voisivat jatkaa hyvän tekemistä. Hyviä ihmisiä ovat vain ne, jotka elävät Ju­malallisten lakien mukaisesti. Vaikka jonkun ihmisen ulkoinen elämä olisi kuinka hyvää tahansa, ei hän ole hyvä ihminen ellei hän toimi uskonnollisista motiiveista käsin. Jumala yksin on täydellisesti hyvä, ja ihminen hyvä siinä määrin kuin hänessä on tahtoa toimia Jumalan käskyjen mukaan. Monet sisäisesti hyvät ihmiset olivat maailmassa eläessään sellaisia, että heitä pidettiin pahoina ihmisinä: sisäisesti hyvä ihmi­nen ei useinkaan sopeudu nykyajan yhteiskuntaan niin hyvin kuin sisäisesti paha; oikeudenmukainen ja rehellinen ihminen jou­tuu usein ristiriitaan ympä­ristönsä kanssa, sillä häneltä puuttuu pahoille ominainen kavaluus ja petollisuus. Monet sisäisesti pahat ihmiset ovat taas olleet maailmassa eläessään hyvien kirjoissa.

          Yleisesti itse hyvä on meidän lähimmäisemme, koska ihminen on lähimmäisemme sen hyvyyden laadun mukaisesti, minkä hän on Jumalalta saanut. Ihminen ei kuitenkaan ole lä­himmäinen ainoastaan yksikössä vaan myös monikossa, sillä lähimmäisiämme ovat myös yhteiskunta, isänmaa, kirkko, Herra valtakunta eli taivas ja Herra itse. Nämä ovat ne lähimmäiset, joille hyviä töitä on tehtävä. Monet ihmisen muodostama yhteisö on korkeamman asteen lähimmäinen kuin yksityinen ihminen, isänmaa sitäkin korkeampi, kirkko ja Herran valtakunta vielä korkeampi ja kaikkein ylimpänä Herra itse. Hyvää on tehtävä yhteisölle sen laadun mukaan, aivan kuten on laita yksilöidenkin suhteen: pahoista ihmisistä muo­dostuvaan tai pahoja tarkoituksia ajavaan yhteisöön suhtau­dutaan toisin kuin jos se koostuisi hyvistä ihmisistä ja ajaisi hyviä tarkoituksia.

          Isänmaa on lähimmäinen suuremmassa määrin kuin muut yhteisöt, sillä se turvaa kansalaistensa vapauden ja hyvinvoinnin. Isänmaalle on tehtävä hyvää isänmaan­rak­kaudesta. Vain spirituaalinen ihmi­nen ‑ ja vielä paremmin coelestiaalinen ihminen ‑ kykenee aitoon isänmaanrakkauteen. Pahat ihmiset rakastavat isänmaataan vain ulkoisesti, sisäisesti he rakastavat vain itseään. Joka rakastaa aidosti isänmaataan eli pyrkii työllään parantamaan sen oloja, rakastaa toisessa elämässään Herran valtakun­taa, joka on hänen uusi isän­maansa.

          Kirkko on vielä enemmän lähimmäinen kuin isän­maa, sillä kirkon tehtävä on johtaa ihmiset taivaa­seen. Todellinen kirkko on kuitenkin vain sellainen, jolla on yhteys Jumalaan ja taivaaseen. Jos kirkko on tullut helvetilliseksi ‑ kuten useim­mat nykyajan kirkoista ovat ‑ tulee lähimmäistään rakastavat ryhtyä rakentamaan uutta kirkkoa.

          Koska kaikki hyvyys tulee Herralta, ovat Herran valta­kunta ja Herra itse meidän tärkeimmät lähimmäisemme. Joka rakastaa Herraa, rakastaa myös lähimmäistään. Herran ja lähimmäisen rakastamisen tärkein ohje on Kymmenen Käskyä. Kymmenestä Käskystä voimme nähdä, että tärkeintä lähim­mäisen rakastamisessa on se, ettei tehdä pahaa toiselle ih­miselle, ovathan kuusi viimeistä käskyä pelkkiä kieltoja. Se, joka ei tee pahaa toiselle ihmiselle, rakastaa siis lähim­mäistään. Toinen asia lähimmäisen­rakkaudessa on tehdä hyvää lähimmäiselle. Hyvän tekeminen on hyödyn tuottamista. Ihmi­nen tuottaa hyötyä, kun hän tunnollisesti ja rehellisesti suorittaa ammattinsa tai toimensa vaatimat tehtävät. Silloin hän toimii yhteiskuntaa rakastaen, ja yhteiskunta on tärkeämpi lähimmäinen kuin yksityinen ihminen. Tämä on tärkein lähim­mäisenrakkauden muoto. Yksi­tyisen ihmisen auttaminen on myös lähimmäisenrak­kautta, mutta tällöin täytyy tuntea tar­koin ihmisen henkinen laatu, jotta ei vahingossa edistäisi pa­han ihmisen aikeita.

          Kun ihminen kääntyy Herran puoleen, välttää tekemästä syntiä eli rikkomasta Kymmentä Käskyä ja tekee uskollisesti ja oikeudenmukaisesti tehtävän­sä, tulee hänestä lähimmäisen­rakkauden harjoittaja. Kun hän päivittäin harjoittaa paran­nuk­sen tekoa, kasvaa hänen älykkyytensä päivä päivältä, ja hän voi tuottaa yhä suurempaa ja suurempaa hyötyä. Jos ihminen asettaa omat henkilökohtaiset etunsa oikeuden­mukaisuuden ja rehellisyyden edelle, ei hän rakasta lähim­mäistään vaan it­seään. Totuus ja hyvyys ovat meidän todellisia lähim­mäi­siämme, joita meidän tulee rakastaa enemmän kuin omia tai ystäviemme ja tuttaviemme etuja.

          Jokainen ihminen on lähimmäisemme siinä määrin kuin hänessä on hyvyyttä ja totuutta. Rakastaa sukulaisiaan, ystä­viään ja tuttaviaan ottamatta huomi­oon heidän henkistä laa­tuaan ei ole lähimmäisenrak­kautta. Uudestisyntyvä joutuu usein luopumaan monis­ta ystävyyssuhteista juuri siksi, ettei hänen henkensä enää siedä sisäisesti pahojen seuraa. Uudes­tisyntyvä voi seurustella kyllä pahojen ihmisten kanssa, mutta hänen tulee varoa kiintymästä heihin sisäisesti, sillä tällaisesta kiintymyksestä on suurta haittaa uudesti­syntymisprosessissa. Uudestisyntyvän ei pidä myös­kään sitoutua pahojen ihmisten me‑henkeen. Tällai­nen me‑henki johtaa itsekkäisiin ryhmä­etuihin ja on lähimmäisenrakkauden vastaista. Sitä esiintyy paljon eri uskontokunnissa, samoin poliittisissa ryhmit­tymissä, harrastuspiireissä ja työpaikoilla.

          Todellinen lähimmäisenrakkaus asustaa meidän sisäi­sessä ihmisessämme. Sisäisen ihmisen toimintaa on vaikea havaita sellaisenaan, mutta sisäinen ihmi­nen antaa kuitenkin ulkoiseen ihmiseen jonkinmerkin (lat. signum) toimin­nas­taan. Jos sisäisessä ihmisessä asuu aito lähimmäisenrakkaus, sen merkki on siinä, että se saattaa ihmisen miettimään omia pahuuksi­aan. Ellei näin käy, ei meidän sisäisessä ihmisessäm­me ole todel­lista lähimmäisenrakkautta. Ulkoinen hurskaus ja ulkoinen Juma­lanpalvelus eivät välttämät­tä ole lähimmäi­sen­rakkauden merkkejä, sillä niitä voivat harrastaa myös pahat ihmiset. Uuden Kirkon Jumalanpalvelus eroaa aiempien kirk­kojen Jumalanpal­veluksesta juuri tässä sisäisen ihmisen toi­minnassa.

          Uuden Kirkon Jumalanpalvelus alkaa sillä, että ihminen miettii omia pahoja tekojaan ja aikomuksi­aan. Koska Uusi Kirkko on sisäinen kirkko, on sen Jumalanpalveluskin sisäistä. Sisäinen Jumalanpalvelus on parannuksen tekoa, missä Jumala itse uudestisyn­nyttää ihmisen sitä mukaa kuin ihmisestä poistuu pahuuksia ja vääryyksiä. Uuden Kirkon jäsenet palve­levat Jumalaa yksinäisyydessä omassa kammiossaan. Tieten­kin he voivat harrastaa myös ulkoista Jumalan­palvelusta, johon sisäinen jumalanpalvelus yhdistyy. Kuitenkaan ulkoinen Jumalanpalvelus ei ole tälle kirkolle välttämätöntä: ”Mutta temppeliä minä en siinä nähnyt; sillä Herra Jumala, Kaikki­valtias, on sen temppeli, ja Karitsa” (Ilm. 21: 22).

          Uuden Kirkon jäsenten usko ja lähimmäisenrak­kaus ovat heidän sisäisessä ihmisessään. Sen tähden profeetta Jere­mia kuvaa heitä seuraavasti: ”Minä panen lakini heidän sisimpäänsä ja kirjoitan sen heidän sydämiinsä; ja niin minä olen heidän Jumalansa, ja he ovat minun kansani. Silloin ei enää toinen opeta toistaan eikä veli veljeänsä sanoen: ’Tuntekaa Herra’. Sillä he kaikki tuntevat minut, pienimmästä suurimpaan, sanoo Herra; sillä minä annan anteeksi heidän rikkomuksensa enkä enää muista heidän synte­jänsä.” (Jer. 31: 33‑34). Itse asiassa Uuden Kirkon jäsenistä kehittyy uusi ihmisrotu – Homo bonus – joka elää lähimmäisenrakkauden hyvyyksissä.

KIRJALLISUUTTA

SWEDENBORG, EMANUEL:

Charity. Käännös julkaisemattomasta käsikirjoitukses­

ta. London 1947.

Doctrina Vitae pro Nova Hierosolyma ex Praeceptis

Decalogis. Amstelodami 1763.

De Nova Hierosolyma et ejus Doctrina Coelesti.

Londini 1758.

Vera Christiana Religio. Amstelodam 1771.

AVIOLIITON ALKUPERÄ

”Ja Jumala loi ihmisen omaksi kuvaksensa, Juma­lan kuvaksi hän hänet loi; mieheksi ja naiseksi hän loi heidät.” (1 Moos. 1: 27).

Nykyajan kristillisyys on hämärtänyt tiedon avio­liiton alku­perästä. Tästä syystä aikamme ihmiset eivät tunne sukupuoli­suuden henkistä perustaa; suku­puolisuus käsitetään pelkäksi vietiksi. Kuitenkin juuri sukupuolielämä on se alue, jonka kautta spiritu­aaliset ja coelestiaaliset asiat selvimmin ilmene­vät. Nykyajan psykologien kirjoitukset paljastavat täydelli­sen tietämättömyyden sukupuolisuuden perimmäisestä olemukses­ta.

          Swedenborg julkaisi Amsterdamissa vuonna 1768 teok­sen ”Deliciae Sapientiae de Amore Conjugiali; post quas sequun­tur Voluptates Insaniae de Amore Scortatorio” (Avio­rakkauden viisauden ilot ja haureel­lisen rakkauden hulluuden himot). Teosta ei ymmär­retty, ja se tuomittiin ankarasti kirkon taholta. Teos on kuitenkin ainoalaatuinen maailmankirjallisuu­dessa, sillä se paljastaa miehen ja naisen sukupuoliroolit vas­taavaisuuksien tieteen avulla. Ihminen elää ruumiinsa kuo­leman jälkeen ihmisenä ja hänen sukupuolensa säilyy. Tämä johtuu siitä, että ihminen on mies tai nainen ei ainoastaan ruumiinsa vaan myös henkensä puolesta. Miessielu on eri­lainen kuin naissielu. Maskuliinisuus symbolisoi totuutta, femi­­niinisyys hyvyyttä. Miehen ja naisen välinen vetovoima juontaa juurensa totuuden ja hy­vyyden liitosta Jumaluudessa. Ihminen syntyy henkisesti uudestaan, kun totuus ja hyvyys yhdistyvät hänessä. Vastaavasti ihminen syntyy fyysiseen elä­mään naisen ja miehen yhtymisestä. Sukupuolinen tarve säilyy myös toisessa elämässä.

          Sukupuolivietin tyydyttäminen ja aviorakkaus ovat kak­si eri asiaa. Sukupuolivietti kuuluu luonnolli­selle ihmiselle, mutta aviorakkaus spirituaaliselle ja coelestiaaliselle ihmiselle. Sukupuoliviettiä voi tyydyttää usean partnerin kanssa, avio­rakkaus syntyy vain kahden ihmisen välille.

          Avioliittoja on myös taivaassa samoin kuin maan päällä. Yleinen käsitys kristittyjen keskuudessa kuiten­kin on se, ettei toisessa elämässä olisikaan avioliitto­ja. Tällainen käsitys pe­rustuu Sanan kirjaimellisen merkityksen väärään tulkintaan. ”Niin Jeesus sanoi heille: ’Tämän maailmanajan lapset naivat ja mene­vät miehelle. Mutta ne, jotka on arvollisiksi nähty pääsemään toiseen maailmaan ja ylösnousemukseen kuolleis­ta, eivät nai eivätkä mene miehelle. Sillä he eivät enää voi kuolla, kun ovat enkelien kaltaisia; ja he ovat Jumalan lapsia, koska ovat ylösnousemuk­sen lapsia.’” (Luuk. 20: 34‑36). Tässä kohdassa Herra ei tarkoita sisäisen merkityksen mukaan varsinaista naimisiinmenoa maan päällä tai taivaassa, vaan sitä, että ne, jotka jo maan päällä eläessään ovat uudesti­syntyneet eli yhdistyneet Herraan, ovat samal­la yhdistyneet myös taivaassa, eivätkä tarvitse enää toista kertaa uudesti­syntymistä. Monissa muissa­kin paikoissa Sanassa tarkoitetaan avioliitolla, häillä ja naimisiinmenolla Herraan yhdistymistä, kuten esimerkiksi: ”Iloitkaamme ja riemuitkaamme ja anta­kaamme kunnia hänelle, sillä Karitsan häät ovat tulleet, ja hänen vaimonsa on itsensä valmistanut” (Ilm. 19:7).

          Aviorakkaus on taivaan perusrakkauksia, sillä se juon­taa juurensa hyvyyden ja totuuden sekä Juma­lan ja taivaan välisestä liitosta. Muinaisaikojen ihmi­sille aviorakkaus oli kaiken onnellisuuden perusta. Tämän jälkeen ihmiskunta on kulkenut yhä enemmän ja enemmän pois Jumalasta ja tai­vaasta, joten avio­rakkaudesta ei juuri mitään tiedetä. Kuitenkin avio­rakkaus on pohjimmaltaan coelestiaalista ja spirituaa­lista, ja pelkkä sukupuolirakkaus ilman aviorakkautta on aistillista kuten eläimillä. Aviorakkaus virtaa avioliittoon suoraan Her­rasta. Aviorakkauden olemuk­sen voi ymmärtää vain vastaa­vaisuuksien tieteen avulla.

          Nykyajan ihmisten avioliitot tuhoutuvat henkisesti usein jo ensimmäisinä avioliittovuosina. Tämä johtuu siitä, ettei mikään avioliitto kestä helvettien hyök­käyksiä ilman Herran suojelusta, sillä helvettien ylin huvi on avioliittojen rikko­minen. Useimmat avioliitot rikkoontuvat puolisoiden uskotto­muuteen, mikä on hyvin yleistä varsinkin kristillisessä maail­massa. Vaikka avioliitot usein jatkuvat vuosia ja jopa kuo­lemaan saakka, eivät tällaiset avioliitot ole kuitenkaan avio­liittoja spirituaalisesti tai coelesti­aalisesti, vaan avioliiton jatkuminen tapahtuu ainoas­taan maallisista syistä. Nykyisin tosin maallisetkin avioerot ovat hyvin tavallisia. Nykyajan uskonnot, joilla ei ole yhteyttä Herraan, eivät pysty avioliitto­ja suojelemaan. Toisin on kristillistä kirkkoa seuraa­van Uuden Kirkon laita. Tämä Uusi Kirkko itse asiassa perustuukin avio­rakkauden ymmärtämiselle. Swedenborg kertoo tästä edellä mainitussa aviorak­kautta käsittelevässä kirjassaan:

”Tulemisensa jälkeen (Herran toinen tuleminen Sanan sisäisten merkityk­sien avautumisena, suom. huom.) Her­ra herättää uudelleen aviorakkauden sellaisena kuin se oli muinai­silla ihmisillä. Sillä tämä rakkaus on yksin Herrasta, ja sitä on vain niillä, jotka Hän on tehnyt spirituaali­siksi Sanan avulla” (n. 81).

Sekä miehellä että naisella on ymmärrys ja tahto. Miehellä ymmärrys on tahtoa hallitsevampi, naisella tahto hallitsee ymmärrystä. Taivaallisessa avioliitossa ei kuitenkaan kumpi­kaan puoliso ole hallitsevassa asemassa, sillä siinä vaimon tahto on myös miehen tahto ja miehen ymmärrys on myös vaimon ymmär­rys, koska toinen tahtoo ja ajattelee samoin kuin toinenkin. Vaimon tahto yhtyy miehen ymmärrykseen ja miehen ymmärrys vaimon tahtoon. Tätä tarkoitta­vat Sanassa ”ja ne kaksi tulevat yhdeksi lihaksi ... Niin eivät he enää ole kaksi, vaan yksi liha. Minkä siis jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako.” (Matt. 19: 5, 6).

          Siinä määrin kuin aviopuolisoilla on tällaista yhteyttä, siinä määrin heillä on aviorakkautta ja myös ymmärrystä, viisautta ja onnellisuutta. Sillä Jumalallinen Totuus ja Hyvyys, joista kaikki ymmär­rys, viisaus ja onnellisuus ovat lähtöisin, virtaavat suoraan aviorakkauteen. Tämä virtaus tapahtuu ensin välittömästi vaimon tahtoon, ja siitä välillisesti miehen tahtoon ja ymmärrykseen. Koska aviorakkaus sisältää korkeimmat mahdolliset totuudet ja hyvyy­det, johtuu tästä, ettei ihminen voi saada näitä muuten haltuunsa, kuin elämällä aidossa aviorakkau­dessa puolisonsa kanssa. Pahasti erehtyvät ne monen­moiset ”gurut”, jotka luulevat yksinäisyydessä omaan napaansa tuijottaen saavuttavansa henkisen kehityk­sen kor­keimpia tasoja. Henkisen älykkyyden korkeim­mat tasot voi­daan saavuttaa vain taivaallisessa avio­liitossa.

          Ei ole suurempaa keskinäistä rakkautta kuin se, mikä vallitsee hyvyyden ja totuuden välillä. Siksi siitä johtuu todel­linen aviorakkaus. Myös pahuus ja vääryys rakastavat toi­siansa, mutta tällainen helvetillinen rakkaus sisältää julmuutta ja kärsimystä. Uudestisyntymättömien avioliitot ovat sisäisesti helvetillisiä, vaikka ulospäin toiselta näyttäisikin. Todellista aviorakkautta voi olla vain niillä, jotka Herra on uudesti­syn­nyttänyt.

          Taivaallisessa avioliitossa elävien onnellisuus lisääntyy päivä päivältä. Myös sukupuolinen tarve ja kyky voimistuvat jatkuvasti, eikä niihin liity lainkaan sitä eläimellisyyttä, mikä on tyypillistä uudestisyntymättömien sukupuolielämälle. Avio­rakkau­dessa elävien sukupuolielämä on puhdasta ja vastaa hyvyyksien ja totuuksien yhtymistä taivaassa. Maan päällä sukupuolielämällä on tarkoituksena myös suvun jatkaminen; taivaassa tätä tarkoitusta ei enää ole, vaan siellä avio­puo­lisoiden yhtymisestä syntyy hyvyyk­siä ja totuuksia. Vas­taavaisuuksien tieteessä poika vastaa totuutta ja tyttö hyvyyttä.

          Suhtautuminen avioliittoon ja sukupuolielämään paljastaa kun­kin aikakauden henkisen tason. Ei tarvit­se kuin avata televisio tai sanomalehti saadakseen selville meidän aikamme henkisen laadun: saastaiset henget riehuvat vapaina. Uusi Kirkko eli Uusi Jerusalem tarjoaa kuitenkin ihmiskunnalle uuden mahdollisuuden saavuttaa aviorakkauden tila. Uuden Kirkon jäsenissä peritty pahuus poistuu asteittain sukupolvi sukupolvilta ja syntyy uusi ihmisrotu, joka elää aviorakkauden hyvyydessä. Tätä uutta ihmisrotua voi kutsua sanoilla Homo bonus (Hyvä ihminen), sillä se on sisäistänyt aviorakkauden hyvyydet.

KIRJALLISUUTTA