SWEDENBORG MEEDIONA
”Olenko keskustellut apostolien kanssa? Vastaus: Olen puhunut Paavalin kanssa kokonaisen vuoden, myös siitä mitä hän kirjoitti Roomalaiskirjeessä 3: 28. Kolme kertaa olen puhunut Johanneksen kanssa, kerran Mooseksen kanssa ja satoja kertoja Lutherin kanssa, joka tunnusti omaksuneensa yksin uskosta ‑dogmin ainoastaan, jotta olisi jokin ero katolilaisiin nähden, vaikka eräs enkeli oli häntä tästä varoittanut. Mutta enkelien kanssa olen keskustellut päivittäin jo 22 vuotta, ja niin teen jatkuvasti, sillä heihin Herra on minut yhdistänyt.”
Swedenborgin kirje Friedrich Oetingerille 11. marraskuuta 1766
Jos Swedenborg olisi halunnut tulla kuuluisaksi ja rikkaaksi meediona, se olisi ollut hänelle helppoa. Historia ei tunne toista ihmistä, joka olisi ollut yhteydessä niin moneen kuolleeseen henkilöön kuin Swedenborg. Tästä huolimatta Swedenborg ei tehnyt asiasta suurta numeroa. Hänen kirjallinen työnsä oli se, mihin hän halusi ihmisten kiinnittävän huomiota. Seurustelua vainajien kanssa hän piti vain merkkinä siitä, että Herra oli antanut hänelle lähetystoimen selvittää ihmisille henkisen maailman salaisuuksia. Monet hänen aikalaisistaan sekä jälkipolvet ovat kuitenkin olleet kiinnostuneempia hänestä meediona kuin teologina.
Tapauksista, joissa Swedenborg oli tuonut tietoa kuolleilta ihmisiltä, on lukuisia aikalaisten kertomuksia. Näiden kertomusten luotettavuutta on vaikea jälkeenpäin tarkistaa, mutta siitä huolimatta niillä on tiettyä mielenkiintoa nykyajan ihmiselle. Etenkin Swedenborgin seurustelu Martti Lutherin kanssa lienee kiinnostavaa suomalaisista, joista valtaosa kuuluu evankelis‑luterilaiseen kirkkoon. Tämän luvun puitteissa en voi käsitellä kuin muutaman tapauksen, mutta kiinnostuneet löytävät kyllä aineistoa Swedenborgin elämäkerroista. Itse asiassa Swedenborg tuli tunnetuksi meediona ja selvänäkijänä varsin myöhään. Sitä ennen hän oli toistakymmentä vuotta päivittäin keskustellut vainajien kanssa, mutta hän oli salannut sen maailmalta.
Tiettävästi ensimmäinen kerta, kun Swedenborgin harvinaiset kyvyt paljastuivat, oli Tukholman palo 19. heinäkuuta 1759. Tapauksesta on esitetty lukuisia versioita, mutta pääpiirteissään se lienee ollut seuraava.
Swedenborg oli juuri saapunut Englannista Göteborgiin, kun kauppias William Castel kutsui hänet päivälliselle kotiinsa viidentoista muun vieraan lisäksi. Noin kello kuuden aikoihin illalla Swedenborg pistäytyi ulkona ja palasi takaisin kalpeana ja hätääntyneenä. Hän kertoi seurueen jäsenille, että vaarallinen tulipalo oli juuri syttynyt Tukholmassa. Tulipalo levisi hirvittävällä nopeudella. Swedenborg oli hyvin levoton ja pistäytyi ulkona monta kertaa. Hän mainitsi erään ystävänsä nimen, jonka talon hän sanoi olevan jo tuhkana, ja lisäsi, että hänen omakin talonsa oli jo vaarassa. Kahdeksan maissa hän huudahti: Jumalan kiitos! Tuli on saatu sammutetuksi kolmen talon päässä minun talostani!
Uutinen sai aikaan suuren hälyn Göteborgissa. Vielä samana iltana Swedenborgin kertomuksen kuuli myös kaupungin kuvernööri, joka kutsui Swedenborgin luokseen kertomaan tapauksesta. Swedenborg antoi hänelle yksityiskohtaisen selonteon palosta, miten se oli alkanut ja loppunut, mitä taloja oli tuhoutunut ja kuinka kauan palo oli kestänyt. Uutinen levisi koko kaupunkiin, ja monet olivat huolissaan omasta tai ystäviensä omaisuudesta. Parin päivän päästä kuninkaallinen kuriiri toi viestin Tukholman palosta, eikä hänen kertomuksensa poikennut juuri lainkaan Swedenborgin esittämästä. Palo oli saatu sammutetuksi juuri kello kahdeksalta kolmen talon päähän Swedenborgin talosta. Filosofi Immanuel Kant kiinnostui edellä esitetystä tapauksesta ja järjesti oman tutkimuksensa asiassa. Kant päätyi pitämään tapausta autenttisena.
Toinen tapaus, jonka tosipohjaisuudesta myös Kant tuli vakuuttuneeksi, on kertomus ns. Martevillen kuitista. Tukholmassa toimineen Hollannin lähettilään kreivi de Martevillen leski pyysi miehensä kuoleman jälkeen Swedenborgia luokseen ja valitti hänelle, että eräs kultaseppä vaatii maksua hopeisesta pöytäkalustosta, jonka hänen miesvainajansa oli jo maksanut, mutta hän ei ollut löytänyt kuittia maksusuorituksesta. Rouva tiesi Swedenborgin pystyvän seurustelemaan vainajien kanssa, joten hän pyysi Swedenborgia ottamaan yhteyden hänen miesvainajaansa, jotta hän saisi tietää, missä kuitti olisi. Swedenborg suostui mielihyvin täyttämään lesken pyynnön. Kolmen päivän kuluttua Swedenborg tuli jälleen lesken kotiin, missä tapasi hänet kahvipöydässä naistuttaviensa seurassa. Tyynellä tavallaan Swedenborg ilmoitti keskustelleensa vainajan kanssa. Vainaja oli kertonut maksaneensa laskun seitsemän kuukautta ennen kuolemaansa ja kuitin siitä löytyvän yläkerrassa olevan kaapin laatikosta. Rouva vastasi, että kaappi oli tarkoin tutkittu, mutta kuittia ei ollut löytynyt. Silloin Swedenborg sanoi, että vainajan mukaan ensin oli vedettävä ulos vasen laatikko, jolloin näkyy lista, joka on irrotettava. Tällöin paljastuu salainen laatikko, jossa on vainajan diplomaattinen kirjeenvaihto ja sen joukossa myös kaivattu kuitti. Tämän jälkeen koko seurue meni yläkertaan, josta löytyi juuri Swedenborgin kertoman mukaisesti salainen laatikko kuitteineen.
Kolmas yleisesti tunnettu ja myös Kantin totena pitämä tapaus on Ruotsin kuningattaren Loviisa Ulriikan ja hänen velivainajansa salaisuuden selville saaminen. Tapaus oli seuraava.
Swedenborg oli kerran hovivastaanotolla kuningatar Loviisa Ulriikan luona, jolloin kuningatar kysyi Swedenborgilta, oliko tämä tavannut hänen kuollutta veljeänsä toisessa maailmassa. Swedenborg vastasi kieltävästi. Kuningatar pyysi silloin Swedenborgilta, että jos hän tapaisi hänen veljensä, hän kertoisi tälle terveisiä. Swedenborg lupasi suorittaa tehtävän. Seuraavalla hovivastaanotolla Swedenborg tapasi kuningattaren ja ilmoitti, että hän oli tavannut kuningattaren veljen henkimaailmassa ja että veli pyytää anteeksi kuningattarelta, ettei hän ollut vastannut kuningattaren viimeiseen kirjeeseen. Tämän kuultuaan kuningatar oli vähällä pyörtyä. Toinnuttuaan hämmästyksestään kuningatar ilmoitti kaikille läsnäolijoille ‑ joukossa myös ulkomaisia diplomaatteja ‑ että Swedenborg oli tuonut hänelle hänen velivainajaltaan julki heidän salaisuutensa, jonka vain Jumala heidän lisäkseen tiesi. Kuningatar ei ollut maininnut kenellekään kirjeenvaihdostaan veljensä (Preussin kruununprinssi August Vilhelm) kanssa, koska hän ei ollut halunnut kenenkään tietävän, että hän oli sodan aikana kirjeenvaihdossa vihollismaan edustajien kanssa.
Samanlaisia tapauksia oli useita, mutta Swedenborg ei pitänyt niitä erikoisen tärkeinä. Hänen mielestään ihmeillä ja seurustelulla vainajien kanssa on henkisissä asioissa haitallinen vaikutus, sillä ne pyrkivät vaikuttamaan niin, että ihminen nojaa sokeaan uskoon, vaikka ihmisen pitäisi henkisessä vapaudessa ja järkevyydessä vakuuttautua henkisistä totuuksista. Eiväthän Mooseksen ihmeteot Egyptissä vakuuttaneet faaraota, eivätkä edes Jeesuksen ihmetyöt saaneet juutalaisia vakuuttuneiksi. Swedenborgin itsensä laita oli toisin, sillä hänen tuli kirjoittaa henkisen maailman asioista, ja siksi hänen piti saada kokemusperäistä tietoa henkisen maailman ilmiöistä.
Teoksessaan Invitatio ad Novam Ecclesiam (Kutsu Uuteen Kirkkoon) Swedenborg kirjoittaa:
”Herran persoonallinen ilmestyminen minulle sekä minun johdattaminen henkiseen maailmaan näön, kuulon ja puheen suhteen, ylittää kaikki ihmeet. Emme voi lukea koko historiastamme, että tällainen yhdessäolo enkelien ja henkien kanssa olisi suotu kenellekään maailman luomisesta lähtien. Minä olen seurustellut enkelien kanssa päivittäin, aivan kuten ihmisten kanssa maailmassa, nyt jo 27 vuotta. Todistuksia tästä seurustelusta ovat taivasta ja helvettiä koskevat kirjani sekä muistiinpanoni (Memorabilia) viimeisessä teoksessani Vera Christiana Religio. Lisäksi on lukuisia muita sekä tunnettuja että tuntemattomia todistuksia sekä vielä kirjoitukseni Lutherista, Melanchtonista ja Calvinista.” (nro 43).
Erittäin usein Swedenborg seurusteli Luther‑vainajan kanssa. Koska monien nykyajan luterilaisten kannalta on mielenkiintoista tietää, mitä tämä kuuluisa uskonpuhdistaja ajatteli kuolemansa jälkeen ja minkälainen hänen olonsa oli toisella puolella, liitän tähän suoran lainauksen Swedenborgin teoksesta Vera Christiana Religio (nro 796):
”LUTHER. Siitä lähtien kun hän saapui henkimaailmaan, hän oli erittäin innokas dogmiensa levittäjä ja puolustaja, ja hänen intonsa kasvoi sitä mukaa kuin henkimaailmaan tuli lisää niitä, jotka suosivat häntä. Hänelle annettiin samanlainen talo kuin hänellä oli ollut maallisen elämänsä aikana Eislebenissä, ja talon keskellä olevaan aulaan hän asetti eräänlaisen valtaistuimen, johon hän itse istuutui. Ne, jotka halusivat tulla kuuntelemaan häntä, pääsivät sisään aina avoinna olevan oven kautta, ja hän järjesti heidät ryhmiin. Lähimmäksi itseään hän asetti ne, jotka eniten suosivat hänen mielipiteitään, ja kauimmaksi ne, jotka suosivat häntä vähiten. Sen jälkeen hän puhui jatkuvasti, mutta salli ajoittain tehtävän kysymyksiä, niin että kun hän oli lopettanut puheensa jostakin kohdasta, saattoi hän aloittaa puheensa uudelleen toisesta näkökulmasta. Varmistaen tällä tavoin itselleen yleisen suosion hän hankki ylipuhumisen taidon, mikä on henkimaailmassa niin tehokasta, ettei kukaan voi sitä vastustaa tai sanoa toista mitä on esitetty. Mutta kun tämä taito on luonteeltaan lumoamista, jota muinaiset ihmiset harrastivat, häntä kiellettiin ankarasti tällaisesta, ja tämän jälkeen hän opetti, niin kuin oli tehnyt aikaisemminkin, muististaan ja omasta ymmärryksestään. Tällainen ylipuhuminen kumpuaa nimittäin ihmisen itserakkaudesta ja hyökkää ennen pitkää ei ainoastaan vastustamaansa asiaa, vaan myös asian esittäjää vastaan.
Tällainen oli Lutherin tila ns. Viimeisen Tuomion aikoihin asti, mikä tuomio tapahtui henkimaailmassa vuonna 1757. Vuosi tämän jälkeen hänet siirrettiin toiseen taloon, ja hän joutui samalla toisenlaiseen tilaan. Kuultuaan minun seurustelevan niiden kanssa, jotka ovat henkisessä maailmassa, samanaikaisesti kuin olen itse luonnollisessa maailmassa, hän tuli monien muiden kanssa tapaamaan minua. Esitettyään muutamia kysymyksiä ja saatuaan vastaukseni hän huomasi, että nyt oli vanhan kirkon loppu ja uuden alku, mistä Daniel ja Herra itsekin evankeliumeissaan olivat kertoneet. Hän havaitsi myös, että tätä uutta kirkkoa tarkoitetaan Ilmestyskirjan Uudella Jerusalemilla ja iankaikkisella evankeliumilla, jota keskitaivaalla lentävä enkeli julisti maan päällä asuville (Ilm. 14: 6). Hän oli hyvin suuttunut ja alkoi raivostua, mutta hän näki, että uusi taivas oli muodostumassa niistä, jotka tunnustavat Herran yksin taivaan ja maan Jumalaksi, kuten Herra itse itsestään sanoo (Matt. 28: 18); ja hän myös huomasi, että niiden lukumäärä väheni, jotka kävivät hänen luonaan päivittäin. Hänen raivonsa alkoi laimentua, ja hän etsi lähempää yhteyttä kanssani ja alkoi keskustella tuttavallisemmin. Vakuuttauduttuaan, että hän oli ottanut tärkeimmän dogminsa ‑ jonka mukaan usko yksin vanhurskauttaa ‑ omasta ymmärryksestään eikä Sanasta, hän salli opettaa itselleen asioita Herrasta, lähimmäisenrakkaudesta, todellisesta uskosta, vapaasta tahdosta ja lunastuksesta, ja kaiken tämän ainoastaan Sanan avulla.
Vakuuttautumisensa jälkeen hän alkoi yhä enemmän ja enemmän pitää niistä totuuksista, joille uusi kirkko on perustettu. Tällöin hän oli kanssani päivittäin, ja kun hän tutustui näihin totuuksiin toinen toisensa jälkeen, hän alkoi vähitellen nauraa aiemmille käsityksilleen, jotka olivat suoraan Sanan vastaisia. Kuulin hänen sanovan: ’Älä ihmettele, että minä takerruin oppiin uskon yksinomaisesta vanhurskauttamisesta, mikä oppi riistää lähimmäisenrakkaudelta henkisen olemuksen ja ottaa pois vapaan tahdon henkisissä asioissa sekä opettaa monia muita dogmeja, jotka muodostavat ikään kuin ketjun, kun tämä oppi on kerran omaksuttu. Sillä minun päämääräni oli tehdä ero roomalaiskatolisesta kirkosta, enkä olisi voinut tätä päämäärää muuten saavuttaa. En siis ihmettele, että erehdyin. Mutta sitä ihmettelen, että yhden miehen hulluus voi tehdä niin monia muita hulluiksi, etteivät he näe tämän opin ristiriitaisuuksia Pyhästä Sanasta, vaikka ne ovat niin ilmeisiä.’ Hän katsahti näin sanoessaan vierellään seisoviin dogmaattisiin kirjailijoihin, joista monet olivat olleet maailmassa kuuluisia hänen oppinsa kannattajia.
Tutkivat enkelit ilmoittivat minulle, että tämä johtava kirkonmies oli enemmän kääntymyksen tilassa kuin monet muut, jotka olivat vakuuttuneita ’usko yksin vanhurskauttaa’ ‑opista, sillä nuoruudessaan, ennen kuin hän aloitti uskonpuhdistuksen, hän oli lähimmäisenrakkauden ensisijaisuuden kannalla. Siksi hän opetti kirjoituksissaan ja saarnoissaan niin erinomaisesti lähimmäisenrakkautta. Nimittäin oppi, jonka mukaan usko yksin vanhurskauttaa, oli hänessä hänen ulkoisessa ja luonnollisessa ihmisessään, mutta se ei ollut juurtunut hänen sisäiseen eli henkiseen ihmiseensä. Toisin on niiden laita, jotka jo nuoruudessaan ovat olleet lähimmäisenrakkauden henkistä luonnetta vastaan. Sellaiset tukevat myöhemmin oppia usko yksin vanhurskauttaa vielä omilla johtopäätöksillään.
Keskustelin Saksin vaaliruhtinaan kanssa, jonka kanssa Lutherin oli tapana seurustella maan päällä. Hän kertoi minulle moittineensa usein Lutheria siitä, että tämä oli erottanut lähimmäisenrakkauden uskosta ja julistanut jälkimmäisen eikä edellisen pelastavaksi, vaikka Pyhä Sana liittää nämä kahdeksi yleiseksi pelastuksen keinoksi, ja Paavali jopa asettaa lähimmäisenrakkauden uskon yläpuolelle sanoen ’Niin pysyvät nyt usko, toivo ja rakkaus, nämä kolme; mutta suurin niistä on rakkaus’ (1 Kor. 13: 13). Mutta hän lisäsi, että Luther yleensä vastasi, ettei hän voinut roomalaiskatolilaisten tähden toimia toisin. Tämä vaaliruhtinas on siunattujen joukossa.”
Eräässä saman teoksen toisessa kohdassa (nro 137) Swedenborg kertoo Lutherin vihdoin siirtyneen Uuteen Taivaaseen, mistä käsin hän hymyilee nähdessään kannattajiensa maan päällä pitävän vieläkin kiinni tuosta absurdista opista.
Swedenborgin laajassa henkisessä päiväkirjassa on monia muita mielenkiintoisia kertomuksia hänen keskusteluistaan vainajien kanssa. Tätä päiväkirjaa on nykyisin saatavissa myös viisiosaisena englanninkielisenä käännöksenä (The Spiritual Diary 1‑V).
KIRJALLISUUTTA
SWEDENBORG, EMANUEL:
Invitation to the New Church. Käännös käsikirjoituksesta Invitatio ad Novam Ecclesiam. ‑ The Coronis. London 1966.
Small Theological Works and Letters of Emanuel Swedenborg. Toimittanut John Elliot. London 1975.
The Spiritual Diary I‑V. London & New York 1977-1978.
Vera Christiana Religio. Amstelodami 1771.
TAFEL, R.:
Documents Concerning Swedenborg. London 1875.
TROBRIDGE, G.:
Swedenborg, Life and Teaching. London 1974.
|
